Ainakin kerran kesässä: Oma iltateehetki palstalla

Seitsemältä löysin vihdoin termospulloon korkin ja pakkasin itselleni kassiin teetä, mukin ja kaksi korppua. Pyöräilin palstalle ja asensin mansikoille peittoa. Kitkin, ja ihastelin rikkakasvien sitkeyttä ja voimia. Kastelin kannulla. Tein kaiken melko hitaasti ja jopa hartaasti. Terapeuttisesti, rentouttavasti, rauhoittavasti en kuitenkaan kovin tarkasti.

Asettelin pyyhkeen majan ikkunalle ja kaivoin pesuvadin ja saippuan laatikosta. Katselin käsiäni, kun pesin niitä pitkään kylmässä vedessä, mäntysuopa tuoksui hennosti. Ajattelin poikia ja miestäni. Ja sitä, että tuntuu kuin apiloita olisi enemmän, kuin viime vuonna. Muistaakseni joku kertoi, että rikkakasvit yrittävät parantaa maan ominaisuuksia. Tiedä sitten onko ohdakkeilla todella tämä missiona, mutta apila sitoo typpeä ja sitä olen yrittänyt nyt jopa kylvellä. Voisiko maamme hiljakseen elpyä. Ehkä ensi kesänä saisin taas hiukan viljelysalaa lisättyä. Kaipaan yrttimaata, joka minulla oli viime vuonna. Ensi vuonna viimeistään siis takaisin rosmariini, persilja, basilika.

Lopuksi istuin teelle. Ei kuulunut häiritsevää melua. Lehmien äänet vain hiukan kauempana. Tuuli puissa ja lintujen laulua. Anorakki ylle ja pääsin hetkeksi partioleirille. Pitkät hihat sopivat juuri sinne tai vaellukselle. Ja maassa istuskellen juotu lämmin.

Tällaisetkin hetket ovat ihania. Vaikka kyllä minä nautin kahden apulaisenikin kanssa. Kotiin heidän luokse kaupan kautta. Kiitos kulta, kun mahdollistat minulle tällaistakin kaikkea.

Aikakirjat

Tänään voisin kirjoittaa vauvakirjaan "Kuopuksemme nukkui ensimmäistä kertaa koko yön", jos harrastaisimme tarkkoja päiväyksiä. Muttei ole tullut sellaista tehtyä. Olen minä dokumentoinut, mutta hiukan fiilistellen, en niinkään suorituksiin tuijottamalla. Selkeät rajapyykit ehkä löytyisi poimimalla eri lähteistä, täältä blogista, valokuvakirjoista, päiväkirjoista, kalentereista. En minä muistiini luota. Mutten ole lainkaan varma, kuinka olennaista on tietää, milloin on saanut ensimmäisen hampaansa, saati viidennen, milloin ottanut ensimmäisen juoksuaskeleen. Jos hampaat ylipäänsä ovat tulleet, liikkumaan opittu.

Muistelemisen tueksi on kuitenkin mukava taltioida hyviä hetkiä. Ja jottei totuus vääristyisi, myös kiukkuja ja kyyneleitä. Voi kunpa saisin elää niin vanhaksi, että voisin istuskella päiväkausia vain lukemassa vanhoja arkistoja, katselemassa valokuvia, uneksimassa, kuinka ennen kaikki oli toista.

Palata vuosien päästä siihen aamuun, jolloin kuopus on vuosi ja kahdeksan kuukautta. Olemme päättäneet luopua yöimetyksistä ja katsoa alkavatko heräilytkin loppua. Pari yötä on takana ja sitten on ollut lauantai-ilta. Ystäväperhe kylässä puoleen yöhön saakka. Lapset leikkineet ja syöneet lähinnä sämpylöitä ja popcornia. Kesäloma. Pojat nukahtavat ennen kuin ystäväperhe varmaankaan on ennättänyt kävellä kotiinsa saakka. Ja minua ei nukuta, vaan siivoan olohuoneesta vielä lelut omille paikoillensa.

Aamulla minulla on poikkeuksellisesti rannekello kädessä. Aavistan jo valon asteesta että aamu on seitsemän paremmalla puolella. Tarkistan hengittävätkö kaikki, niin kuin olen tehnyt yli neljä ja puoli vuotta aina havahtuessani unesta. Jatkan peiton alla vielä hetken, olo on mukava.

Kun nousen, olohuoneessa on siistiä. Mies on koneella hyvällä tuulella, tutkimassa ikuisuusprojektia. Kuopus herää hetkisen kuluttua. Saa maitoa. Ja naurattaa, kun kyselen nukkuiko hän hyvin, näkikö mukavia unia.

Eivät yöimetykset minua häirinneet. Mutta en minä niitä tarvitsekaan. Saavat mennä, kun ovat näemmä tehtävänsä hoitaneet. Ikävä minun tulee aikaa(Tässä kohdassa mies kyllä hymähtää), niin kuin kaikkea mennyttä, jolloin on ollut ihanaa. Mutta kun perheen lapsiluku on täynnä ja vauva-ajat takana, pitää keksiä uusia mukavia asioita. En ole huolissani, ettemmekö keksisi sellaisia.

Pieni sankarini. Yöheräämisesi eivät ole olleet rasittavia. Minusta vuosi ja kahdeksan kuukautta on aivan lyhyt aika. (Tätä mies ei kyllä allekirjoita, muttei tämä olekaan hänen bloginsa.) Olen nauttinut kuutamoista, auringonnousuista, sateenropinoista, tuulista - joita olemme kuulleet yön tunteina. Olen iloinnut ylimääräisistä hetkistä, jolloin olen saanut ihastella sinua ja esikoista, kiittää ihanimmista lahjoista. Mitkään tilaisuudet nauttia ihanasta elämänvaiheesta eivät ole menneet hukkaan, eivät yötkään. "Hyvää yötä ja huomenta, ehdin myöhemmin nukkua", olen tiennyt aina.

Olemme säästyneet todelliselta yövalvomiselta. Ei koliikkia tai pitkiä sairasjaksoja. Esikoisen itkukohtaukset ovat oma lukunsa, mutta nyt tietäisimme jo paremmin, kuinka niihinkin suhtautua, eli r a u h a. Vierellä nukkuvan oman pienen lapsen imettäminen on pieni vaiva, jos vaiva lainkaan. Jos jotakuta kuitenkin helpottaa(muitakin kuin miestäni), voin todeta, että ehkä joskus olen huokaissut raskaasti, jos makuuhuoneesta on kuulunut itkua, kun itse olen ollut vielä toisaalla. Mutta niitä poikkeuksia en tahdo nyt muistella. Nyt kun kuopus on nukkunut ensimmäisen kokonaan oman unensa.

Tänään kirjoitan sinulle kuopukseni tässä ja nyt: Onnea rakas pieni kulta. Rauhallisia öitä ja erityisesti paljon hyväntuulisia, toiveikkaita aamuja! Nyt ja aina.

"Polje polje!"

Opiskellessani OKL:lla, meitä pyydettiin miettimään varhaisimpia oppimiskokemuksiamme. Hetkiä, jolloin muistaa ajatelleensa, että nyt opin uutta.

Muistan hetken päiväkodin pihan suurelta kiveltä. (Liekö se kovin suuri tänä päivänä, mutta silloin oli, pienenä.) Luulen, että olin neljän vanha. Joku isojen ryhmän lapsista opetti, kuinka kämmenet laitetaan vastakkain, ja keskisormet lasketaan alas lomittain. Sitten ympärilläni muut osasivat vääntää kämmenet myös niin, että tuli kuin yksi keikkuva pitkä keskisormi. Minä en osannut, muttei se haitannut. Olin lomittaisista keskisormistani onnellinen.

Sitten muistan, kuinka opin ajamaan ilman apupyöriä. Muistan mielestäni ylipäänsä sinisellä apupyörällisellä ajamaan oppimiseni, Talin siirtolapuutarhan viereisellä puistotiellä, mutta en ole ihan varma. Muistan varmana kuitenkin ainakin, kuinka hyvältä tuntui froteevuorinen värikäs tuulitakkini ja ruskeat lappuhaalarini, jotka olin itse saanut valita mummin luvalla Sokokselta.

Se apupyörättömyys. Minun on täytynyt olla ainakin viisi, koska asuimme Vantaalla. Kerrostalomme sisäpihalla oli asfalttitie ja siinä sain harjoitella. Muistan tuulen tukassa ja hymyn kasvoilla. Äitini on muistellut, että naapurin poliisi oli apuna, mutta itse en muista muuta kuin tunteen, että nyt opin, osaan ajella vapaana.

Esikoinen oppi tänä viikonloppuna ajamaan ilman apupyöriä. Hän on puhunut aiheesta jo pitkään, mutten ole tahtonut hoppuilla, sillä pienen polkeminen näillä seuduilla ei ole minusta mitenkään vaaratonta. Perjantaina oltiin ystävillä kylässä ja kaverit ajelivat pihalla fillareilla. "Saanko kokeilla?" Ystävämme innostui avuksi, innosti. Juoksi kintereillä ja piti kiinni välillä. Toisteli "polje polje". Kertoivat sen olevan paras niksi, testattu omilla lapsilla. Homma alkaa toimia, kun lapsi uskaltaa jatkaa polkemista, silloinkin, kun aikuinen irrottaa tukensa. Esikoinen oli innoissansa.

Jatkoimme harjoittelua kotona eilen ja tänään se sujui jo lähes rutiinilla. Muistatko sinä kultani tämän isona? Saako ystävämme kunnian olla osa muistoa? Mietin silloin tällöin, mitä lapseni muistavat tästä kaikesta. Päiviin, viikkoihin, vuosiin mahtuu niin paljon kaikenlaista. Muistatteko, kuinka sanoin, että "äiti rakastaa sinua aina".

Minä luulen muistavani aina, kuinka opit ajamaan ilman apupyöriä. Kuinka harjoittelimme takapihalla. Ja muistan, kuinka liikuttava oli kannustajasi, pikkuveljesi. Hänelle oli hiekkalelut mukana, mutta hän juoksi perässäsi ja taputti ja huusi hienoota. Olin pakahtua, taas, teistä molemmista.

Laitan keskisormet ristiin, kiepautan kämmeniä ja heilutan pitkää sormea täynnä kiitollisuutta. Sille pikkutytölle, joka istui siellä kivellä, on käynyt hyvin monessa asiassa. Olla rakkaan miehen vaimo ja kahden ihanan pojan äiti, se on nyt vain ihan parasta maailmassa.

"Niityllä" heinäkuussa 2009

Palstallamme kasvaa korkeaa heinää. Heinän seassa paljon hauskannäköisiä "rikkakukkia". Paikka muistuttaa niittyä enemmän kuin viljelysmaata. Valkean apilan lisäksi hiirenvirnan näköistä, liilan lisäksi myös keltaisena. Niitin tai oikeammin saksin heinää, mutta jätin muutaman runsaimmin kukkivan läntin rauhaan.

Oli tosi kuuma. (Reissu ei ollut tämänpäiväinen, vaan joku helteinen viimeviikkoinen.) Esikoinen tahtoi pois jo vartin jälkeen, mutta venytin vesileikeillä, piirtelyllä ja retiisien "sadonkorjuulla" kestämään hieman pidempään. Oikeassa olin toukokuussa, kun Nautin pitkistä palstapäivistä. Kannatti tahkota silloin, kun kaikki viihdyimme yhtä hyvin tunti tolkulla.

Palkitsimme itsemme hikisestä uurastuksesta poikkeamalla kotimatkalla merenrannassa, jäätelöllä, kahlailulla ja leikeillä hiekalla.

TI TUU *

Kesällä on naurettavan helppoa olla äiti, talveen verrattuna. Siltä minusta on tuntunut kuluneella viikolla. Olen hymyillyt paljon ja nauranut itseni pökerryksiin moneen kertaan. Ihanaa. Ollaan kaikki lomalla.

Kun ystävät lähtee, voidaan mennä kaikki saattamaan, kun ollaan kadulla tuosta vaan. Sandaalit jalkaan ja portaikossa kolistaan. Kukaan ei etsi sukkia, takkia, pipoa. Ei tarvitse rimpuilla, ettei haalari huvita. Ei haittaa vaikka unohtuisi lähtöpissa ja suupielet leukaa myöden jäätelönsotkuissa. Huolettomampaa ja helpompaa.

Liikkuminen on luontevampaa. Kävellään, pyöräillään, mennään ja tehdään. Ollaan ulkona suuri osa vuorokaudesta ja lopunkin aikaa kotona ikkunat ja parvekkeen ovi miltei aina avoinna. Yhdet vanhoista farkuista mahtuvat taas jalkaan ja kurkku-tomaatti-salaatti maistuu herkulta.

Ehkä otan liian vakavasti välillä tämän vanhemmuuden. Syynkin kyllä tiedän, miksi niin teen. Lapseni ovat minulle rakkaimpia maailmassa. Tietenkin haluan heille parasta. Enkä aina osaa olla pingottumatta.

Mutta taivas kuinka nautinkaan hetkistä, kun olen ihan yhtä tosissani ja täynnä ihastusta ja rakkautta, mutta kaikki tuntuu tovin helpolta. Ei mökkitavaroiden pakkaaminen ehkä, mutta moni muu soljuu mukavalla virtauksella. Kyllä minä voivotan taas ja poden syyllisyyksiä, mutta nyt on kesäyö ja takana hyviä päiviä. Pitää muistaa pitää kiinni myös näistä!


* Titityy sekä lintu. Yhdistetään meillä erityisesti unille käymisiin, jolloin kuunnellaan hiljakseen laulavatko linnut. Ti tuu toteaa kuopus myös esimerkiksi kesken pihapelien, jos sopiva linnunlaulu sattuu jostakin kuulumaan.

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 6

Kuopus uskollisesti mukanani. Olen taas tuntenut vapautta, kun pääsemme pyörällä porhaltamaan. Sääli, kun molemmat pojat eivät mahdu kyytiin samaan aikaan.

Kasteltiin, kun hellettä pitää. Kaikilla muilla, siltä tuntuu, on mansikat verkon alla. Meillä ei, linnut tulkinnevat sen tervetulotoivotukseksi. Kunpa meille jäisi heidän jäljiltään edes jokaiselle yksi. Nyt marjat ovat vielä niin vihreitä, että ovat saaneet olla rauhassa.

Otin retiiseiltä, porkkanoilta, krasseilta ja pavuilta harson pois. Ehkä virhe, mutta tehdäänpähän sitten edes niitä. Herneet ovat nukahtaneet, ei mitään muutosta.

Löydettiin älyttömän iso raparperinlehti ja iloittiin siitä. Raparperin lehdet ovat upeat, muuten itse kasvi on melko turha? Ei kai se kuullut, kun sanoin noin. Korjaan, ei ole terveellinen...

Kuopus kiskoi ananasmursketta. Minä noukin talteen retiisejä, jotka eivät olleet malttaneet pysyä maan alla kasvamassa. Ettei käy lintujen noutopöytä liian houkuttelevaksi...

Heinikko ja rikkakasvillisuus kasvaa uhkaavasti. Löydämmeköhän viljelytilkkujamme, kun seuraavan kerran tulemme kastelemaan. Ehkä huomaamme raparperin ja muistamme, kuinka pienen ihmisen kokoisen lehden korkealle nostaminen naurattikaan. Ja käymme heinäsaksilla suihkimaan. Ensi kertaan, voi hyvin maa vaan.

Ainakin kerran kesässä: Puistoruokailu

Meillä on täällä Helsingissä kesäjuttu, jolle en tiedä vertaista juuri missään. Kesäisin kaupungin leikkipuistoissa (ei ihan jokaisessa) jaetaan alle 16-vuotiaille ilmaista ruokaa. Käytäntö on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Kun olin itse koululainen, lauloin usein ruokalaulua yhteisessä piirissä ja sitten syötiin soppaa nurmella. Minulle homma on siis ollut niin tuttua, että ymmärsin hämmentyä asiasta hyvällä tavalla vasta nyt isona, kuultuani, ettei edes Suomessa kaikkialla ole tällaista. Olen monessa muussakin kohdassa ylpeä kotikaupungistani, tämä puistoruokailu on yksi monista.

Sanomattakin kai selvää, että puistojen kesätoiminta on suosittua. Lisäksi kun monessa puistossa on myös uima-allas, ohjattuja tuokioita ja tempauksia sekä perinteiset leikkipuistovempeleet, lapsilla on tapana innostua. Minua huvipuistomainen hälinä ei ihan joka päivä kiehdo, mutta täytyyhän sitä välillä venyä. Meidän lapset eivät, ainakaan toistaiseksi, syö lihaa, joten soveltuvaa ruokaa on harvakseltaan. Mutta olen merkinnyt kala- ja kasvisruoat kalenteriin, jotta edes kerran kesässä oikeaan aikaan paikalle osuttaisiin.

Ja eilen oli tonnikalapastapäivä. Toistelin vain, kuinka ihanaa. Sattui vielä hellekin. Istuimme "viltillä" ja ihastelin, kuinka ympärillä on niin kesä. Lapset iloisia, täynnä touhuja. Omani söivät kaksi lautasellista ja sitten koetettiin uutta kiipeilytelinettä ja vanhoja tuttuja hiekkalaatikoita. Lopuksi uivat altaassa, jonka vesi oli minusta pistelevän kylmää, mutta ainakin virkisti vesilelujen uittajia.

Upeaa kuulkaas. Vielä kun lisäisivät ekologisuusastetta suosimalla kasvisruokia ja käsittelemällä ylijäämän järkevällä tavalla roskiin laittamisen sijasta, olisin täysin tyytyväinen. Nytkin olen kyllä hyvin onnellinen, että olen helsinkiläinen.

(Lisää aiheesta ja ruokalista täällä)

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 5

Eilen oli suomalaisittain kuuma päivä. Illalla käväisin kuopuksen kanssa pyöräilymme lomassa palstalla. Tekee hiukan pahaa aina kun kastelen kasveja. Sillä tiedän yhden jos toisenkin vedenkäytön olevan tuhlausta ja kastelu lisää monen viljelystuotteen ekologista jalanjälkeä huomattavasti. Niinpä olen kastellut mahdollisimman vähän. Ja siksikin, että muistan kuulleeni, että jatkuva kastelu voi olla vain haitaksi. Juuret eivät poraudu syvälle vaan jäävät pinnalle ja se ei ollut hyvä asia se. Olen yrittänyt peitellä, varsinkin mansikoiden alustoja. Mutta koska minulla ei ole takuuvarmasti hyvää katetta, ruohoa, heinittyneellä palstallani, miksikään kateviljelijäksi en voi julistautua. Siispä toivon sopivasti yösateita. Ja käyn pikkuisen kastelemassa. Ja se on kyllä pojista yksi palstan parhaista hommista. Ja siksikin kastelen, että olen myöskin kuullut ja lukenut, että jo silkka vesikin pitää tuholaisia loitolla. Niin että jos ei tule oikeaa sadetta, lorotan kannusta ja juttelen, että hus hus tuholaiset vaikka heinikkoomme pois meidän ihmisten sadosta.

Toivottavasti saamme mansikoita. Sillä juuri nyt minulla on olo, että tämä pieni apulaiseni ansaitsisi palkkiota aherruksistansa.

Visiittimme jäi lyhyeksi, sillä hyttyset... Ja minua kiehtoi myös merenranta, jonne suuntasimme tästä pyörän seuraavaksi.

Taika-aikoja

Välillä ympäristö kaventuu kovin pieneksi, miltei merkityksettömäksi. Taustahäly vaimenee ja korvissa soi vain oma sisäinen kuiskuttelu: Kuinka suloinen hän onkaan. Kuinka onnekas olenkaan. Kuinka kiitollinen olen niin paljosta. Kuinka paljon rakastankaan tuota lasta.

Kuiskutukset ovat koko ajan olemassa. Mutta välillä suussa on ihan toisenlaisia sanoja, ainakin odottamassa, tulossa. Motkotuksiakin ja mitäs minä sanoin -hokemia ja sen sellaisia.

Toisinaan jokin lennättää usvan sisään, ihastelemaan. Keskittymään vain siihen, että on aarteen äärellä hymyilemässä. Ja niin on hyvä.

Saan paljon voimaa noista taioista. On kaikkien etu, kun tajunta välillä täyttyy vain rakkaudesta.

Luulen, että nämä ihastuksen tunteet muistan aina. Voi pojat kuinka olette ihania ja kuinka rakastankaan tätä perhettä, teitä kahta.

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 4

Kesäilta. Esikoinen valitsi taas ehdottomasti mieluummin pihapelit isin kanssa. Olisi pihalla suoraan sängystä noustua ja varmasti yöhön saakka. Pääsimmepä pyörällä kuopuksen kanssa, kaksin.

Saksin kaksi mustaviinimarjapensasta lisää, esiin heinikosta. Ja juhannusruusun, joka ei kuki. Valtavaa pitkää heinikkoa. Ihmettelin, kuinka siellä ei löytynyt sen tuhatta hämähäkkiä ja muuta satuolentoa. Tuli mieleen mummi ja suhiseva kaislikko. Kuopus leikki pesuvadin vedellä, tonki multaa, ja kärräsi kottikärryillä tällä ajalla.

Kastelimme yhdessä kastelukannuilla. Söimme puoliksi herneenpalon, jossa kaksi hernettä. Ihmettelimme muutamaa hassua itänyttä krassia ja retiisin kasvua ja PAVUNTAIMIA. Laitoin harson pian takaisin paikoilleen.

Lopuksi siivosin työkalut laatikkoon. Heinikosta ja rikkaruohojen rehotuksesta huolimatta palstalla on helpompi löytää olo, että on siivottu, ja nautitaan tovi vain olemisesta. Luonnossa epäjärjestyskin on järjestystä. Syötiin eväitä. Kuopus koputti paikkaa vieressään, kun otin kuvia. Ja siinä sitten istuttiin kaksin. Ja katseltiin lintuja ja puita. Ei ole turha sanoa, että rakastan pientä poikaani ja tällaisia juttuja. Ehdittiin pyörälle, ennen pahimpia hyttyshyökkäyksiä.

Poljettiin kotiin, jutellen mukavia. Kuinka yksivuotiaan kanssa jutellaan. Hän osoittaa kaivuria hihkuen "AU A!" (aura, kuten useimmat työkoneet talven lumiaurakaudesta lähtien)ja minä nimeän kauhakuormaajan. Bussipysäkin kohdalla jokin huudahdus, ja minä kerron, kuinka siinä ollaan odotettu bussia ja muita juttuja. Lasten kävellessä kauempana takapenkki huutaa painokkaasti isoveljen nimeä. Minä kerron, että isoveli ei ole siinä joukossa, vaan kotona, isin kanssa. Kun kerron, että mennään jo kotiin katsomaan, kuuluu takaa ilahtunutta naurua. Laivat (auva) noteeraamme myös ja muutama muu juttu tulee mieleen. Pyöräilystä, kesästä, linnuista. Olemme me hiljaakin. Ja pyörällä niin paljon kävelyä nopeammin perilläkin.

Voisi se oma piha olla ihan kivakin, mutta menee tämä kesä oikein hyvin näinkin.

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 3

On tullut käytyä harvemmin. On satanutkin, ei ole tarvinnut edes kastelemaan. Kävin pyörällä itsekseni kerran tässä välissä, mutta kaikki oli ihan märkiä, enkä oikein raparperien poimimista kummempaa osannut tehdä ilman totuttuja apulaisia.

Nyt meillä oli kummityttönikin mukana. Hän kaivoi ja kärräili multaa kesantopellosta toiseen innolla. Ja oli hyvänä apuna kuopuksen vahtimisessa. Kuopus teki mansikkamehua kaupan marjoista ja esikoinen retkeilikin mieheni/isänsä kanssa kaupungilla.

Mansikat kasvavat ja kukkivat. Lehdissä on pieniä koloja, mutten tiedä pitääkö läpeensä huolestua. Laitoin taas nokkoskäytettä sankoon tulemaan. Ruiskin sitä ensi kerralla varmuuden vuoksi kastelukannusta ja lausun hurjia loitsuja. Haluaisimme syödä marjoja, edes muutamia, mutta emme mitään torjunta-aineita. Kunnioitukseni luomuviljelijöitä kohtaan kasvaa kohisemalla. Varsinainen taitolaji sen täytyy olla.

Leikkasin kaksi viinimarjapensasta esiin heinikon ja nokkosten keskeltä. Tuntuu hyvältä, että ne puskevat uutta, vaikka saksin ne matalaksi amatöörin ottein kun vielä oli lunta. Naapurin puolelta levinnyt vadelma ilahduttaa suuresti. Samoin se, että rikkaruohon lisäksi harson alla iti retiisi ja muutama hassu krassi. Hernepeltomme on myös yhä hengissä. Jos jokin lintu syö yhden palkomme, sen on paras olla "oma" variksemme, muuten harmistumme. Tällä reissulla myös näimme lintumme! Ilahduin lapsellisen kovasti ja kävin vuodattamaan terveisiä erityisesti esikoiselta, joka hartaasti huhuilee aukion luona aina lintua, vaikkemme ole aikoihin osuneet olemaan samoihin aikoihin paikoilla.

Pari muurahaiskekoa löytyi myös. Pitäisi yrittää kai kuljettaa ne kauniisti metsään lapiolla. Yritin valmistella niitä muuttopuuhiin kauniilla puheilla. Ja sitten leikata sitä heinää matalaksi, jostain syystä ne näemmä viihtyvät sen suojissa, siellä on hyvä rakennella taloja.

Pellolla on kesä, sen tuntee siellä todella. Varsinkin kun muistelen millaista siellä oli talvella.

"Muista rauhankalenteri!"

Teki hyvää, mutta tuli myös ikävä. Ja kun herää juhannusaamuna ennen muita, voihan sitä hetken kirjoitella. Vahvana en ole, mutta olenko useinkaan ollut, näinä aikoina, joista nämä palat on taltiointeja.

Äitiys on ällistyttävää. Aamulla herätessäni kaikui päässäni hokema, kaikki mitä teen tai sanon lapsilleni, vaikuttaa heihin. Myös kaikki se, mitä jätän tekemättä tai sanomatta. Elä siinä sitten. Niin elänkin, ja ihan hyvinkin, toisinaankin.

Eilen illalla kävin illalla nukkumaan, pettyneenä juhannuksettomaan tunnelmaan. Mutta kömpiessäni peiton alle, tuli hyvä olo. Avasin ikkunan, kuuntelin kuopuksen kanssa kuuluuko "Ti tuu". Luin iltasadun ja me olimme koko perhe siinä. Meitä kaikkia nukutti ja uni tulisi helposti ihan juuri. Siskon kanssa oltiin viestitetty, että ensi juhannuksena jotakin ihan muuta. Kuvittelin ääneen, että oltaisiin vaikka teltassa. Makuupusseissa. Minulla on telttailuista hyviä muistoja. Näin kauniita unia. Imetin välillä kuopusta, kohta sekin vaihe on takana, tiedän, mutten erityisesti hokien odota.

Päivällä käytiin kylpylässä. Sunnuntaina tehtiin esikoiselle rauhankalenteri. Kun viitenä iltana saa rauhanmerkin, mennään koko perhe yhdessä uimaan. Pikkuveljeä ei saa satuttaa. Loiskiminen oli ansaittua, mutta tuonne Flamingoon minua ei saa ihan heti uudestaan houkuteltua. Muovista, keinoa, meluista. Siitä oli kyllä rauhat kaukana, vaikka oma seurue olikin mitä mainiointa. Maistuu muuten edelleen suussa kloorilta. Ihmettelen, jos meistä kukaan ei saa mitään tautia tuonkaltaisesta pöpösammiosta.

Tiedän, että olohuoneen sotkukuva helpottaa monen oloa. Ja kyllä, meillä on useinmiten juuri tuollaista. En juuri koskaan lavasta kuvia, joskus siirrän jonkin kipon pois kuvasta tai nostan pöydälle jonkin, josta meinaan kirjoitella. Pyydän lapsia katsomaan pois kamerasta, jottei näkyisi silmiä, koko kasvoja. Ja rajaan kyllä tarkoituksella. Mutta aina se ei ole tarkoituksenmukaista. Lapset olivat ihania, kun lukivat kirjoja laivoissa.

Niin että olen takaisin. Jos nyt kunnolla edes poissakaan kävin. Kunpa muistaisin, että on hyvä elää omia unelmia vain, ei toisten. Mistä minä pienenä haaveilin, mistä vieläkin. Mikä minulle on hyvää ja kaunista, mikä riittävää, mistä tulee rauha. Jos kukaan ei tule toitottamaan, saati kehumaan, sen ei tarvitse tarkoittaa, että elämämme olisi muita huonompaa. Välillähän tämä on vallan leppoisaa. Uusi päivä on alussa, kaikki muut vielä nukkumassa, päivästä voi tulla mitä tahansa.

Tulkoon hyvä ja valoisa, ainakin sellaisia palasia, sillä niistä saa hurjasti voimia.

Ja jos kirpparilta kahdella eurolla ostetuista pelastusliiveistä puuttuu pilli, nokkahuilua voi kuulemma kokeilla.

Vetäydyn kesään

Kylmä keli ei ole haitannut, ja onhan ollut lämmintäkin. Minulla on vahvasti olo, että kesä on täällä! Ja riemuitsen siitä, taianomaisesta valosta.

Mutta muuten en ole mitenkään vahvimmillani. Niinpä on aika pitää pieni breikki. Jospa tovi ilman nettiä auttaisi. Kukaan kun ei ajattele omia ajatuksiani puolestani.

Hyviä hetkiä toivon kaikille, itselle ja toisille.

Palstalla kesäkuussa osa 2

Olen kuullut kohopenkeistä ja kasvulavoista. Meidän pieni kasvimaa on tänä vuonna kuitenkin montussa. Niin vain kävi ja sillä mennään. Pari turvesäkkiä eivät riittäneet mihinkään ja lopulta päätin, että on aika tuikata siemenpusseista jotakin maahan, johan sitä kohta muuten syksyä pukkaa jos vielä jään odottamaan. Olen myös lukenut ja mielestäni sisäistänyt, että istutuksia pitäisi ylettyä vaivatta kitkemään. Miten siinä sitten kävikään niin, että meidän puoliympyrästä tuli sen kokoinen, että jos joku siinä käy kasvamaan, vaikea kuvitella miten siinä kurkottelisi katkomassa rikkakasveja tärvelemättä myös kaikkea muuta.

Laitoimme maahan muutaman pavun, pari hernettä, krassia, retiisiä ja porkkanaa. Silkkaa hulluutta, jos joku niistä ryhtyy kasvamaan. Mutta katsotaan, olisihan se huikeaa. Sinne jäivät hallaharson alle muhimaan.

Oli ihanaa olla pienen tauon jälkeen taas tilkulla. Jalkapallokoulu, sateet ja kyläilyt pitivät meitä monta päivää poissa. Oli ihana tarttua lapioihin ja kottikärryihin. Pestä multaa mäntysuovalla sormista. Ihaninta oli kuitenkin kuunnella koivuja, tuulten suhinoita. Iloita, että on tällainenkin paikka olemassa maailmassa. Ja saamme siellä olla yhdessä porukassa. Syödä eväitä majassa. Lauloin lauluja ja katselimme sinistä taivasta, valkeita pilvirihmastoja ja puiden huisketta. Pojat nukkuivat nokosia rattaissa. Rakastan heitä eniten maailmassa.

Huusimme lentokoneen matkaan terveisiä. Ystävät ovat tänään lentämässä ja määränpäässä tapahtuu tärkeitä.

Levittelin mansikkamaalle ja sinne tänne nokkosvettä, jota olin käytellyt viikonverran kannen alla sangossa. Taivas se haisi pahalta. Sikäli siitä saattaisi olla apua ja antaa ehkä viljelyksillemme kaivattuja (taika)voimia.

Kotimatkalla poikettiin kahvilaan oikeastaan karusti vessankaipuun innoittamana. Mutta jäätelöt ja pannukakku antoivatkin odottamattoman paljon virtaa, kun saimme sattumalta nauttia ne hyvässä seurassa. Ja kesässä ja merenrannassa ja vielä kermavaahdolla ja hillolla teetä kyytipoikana. Palkitsevaa hetkeen tarttumista. Iltakylvystä ja -palasta tuli hilpeitä, olimme kaikki loisto tuulella.

Vielä kun malttaisi nukkua. Kesä sinä olet ihana.

Jalkapallokoulun anti

Viime viikon jalkapallokoulu oli hyvä veto. Kun tekeminen on mieluisaa, se tempaa mukaansa. Minut kuljettamaan retkikuntaa naapurikaupunginosaan aamutuimaan. Nelivuotiaan ryhmäytymään entuudestaan tuntemattomaan 16 lapsen porukkaan.

Kaikki lapset eivät olleet sitoutuneita toimintaansa. Mutta minun esikoiseni nautti. Hän juoksi kentälle valmentajiensa luokse kun aamu alkoi, kävi välillä minun ja pikkuveljen luona juomatauolla ja jatkoi taas juosten harjoituksiansa. Kun kävimme muutaman kerran lähempänä ottamassa kuvia, katsomassa matseja, hän jutteli kyllä iloisesti ja selosti tapahtumia, muttei haikaillut seuraamme kentänreunalle. Päinvastoin, hän oli minusta yllättävänkin rohkea. Meni viimeisenä päivänä sujuvasti jopa ikäluokkaa vanhempien kanssa pelaamaan lisää palloa, kun ohjaajansa sinne saattoivat. Katselin kaukaa, että voiko tämä olla totta. Juurihan hän syntyi ja nyt ollaan jo itsenäisesti harrastamassa.

Hän mietti kyllä, että ensi vuonna voisi mennä sellaiseen jalkapallokouluun, jossa vain pelattaisiin matseja. Täällä kun 3/4 oli hippoja, muita liikuntaleikkejä ja taitoratoja. Sateella oleiltiin jopa pukukopissakin, piirtäen, musiikkia kuunnellen ja pinssejä painaen. Mutta oli hän tähänkin silminnähden tyytyväinen.

On hassua, että koko ajan lisääntyy se elämä, josta minä en mitään tiedä. Nelivuotiaalla on jo paljon omia ajatuksia ja puuhia, joita hän tekee joko omissa oloissa, tai toisten aikuisten valvonnassa, ja minä voin vain arvailla, kuulla sen, mitä muut osaavat tai haluavat kertoa. Hyväksyn sen, mutta toisaalta nautin hetkistä, joissa saan tavalla tai toisella olla yhä mukana. Yritän muistaa nauttimiseni silloinkin, kun mieli alkaa muualle haikailla tai ympäristö rönsyttää muita malleja. Lapset kasvavat vauhdilla. Kiitos, kun vielä saan olla niin paljossa mukana.

"Valmentajille" tehtiin pienet namipussit kiitokseksi. Olivat nuoria tyttöjä kaikki neljä. Käväisemässä esikoiseni elämässä. Mutta minusta tuntui hyvältä osoittaa jotenkin, ettei ole yhdentekevää kuka ja miten viettää aikaa lapseni kanssa. Ja että eräskin pieni poika oli odottanut jalkapallokouluansa innokkaana jo vuosia. Olen todella huojentunut, iloinen ja kiitollinen, että hän sai siitä hyviä muistoja. "Rehtorille" minulla olisi monenlaistakin palautetta, ehtiihän sitä varhaiskasvatuksenammattilainen monenlaista ajatella touhua reunalta katsellessa. Mutta enimmäkseen ihan ihailevaa ja positiivista. Ja onneksi ei tarvitse olla tekemässä itse ihan kaikkea. Kivaa, että on jalkapallokouluja, joihin innostuneen lapsen saa kuljetella. Tämä oli yksi mitä mainioin tapa aloittaa kesäkuuta.

Kippis

Esikoinen sai lahjaksi osallistumisen Iittalan toukokuiseen mukipajaan. Nyt kuppi on kotona ja ansaitsee kunniapaikan sekä ihastelua. Ensimmäisessä kuvassa matkataan Esplanadin liikkeeseen. Ottivat torkut ja olivat taas minusta suloisia. (Välillä minua ärsyttää täysillä tämä kuvien kanssa pähkäilyni täällä blogistaniassa. En useinkaan voi laittaa niitä mielestäni parhaita kuvia, vaan pitää etsiä ne, jotka ei paljasta liikoja. Tämä ei totisesti ole valokuvablogi. Tasapainoilublogi.) Toisessa kuvassa itse askartelija. Hän keskittyi minusta hienosti, vaikkakin Oiva Toikan lasilinnuista kertova video yritti herpaannuttaa otetta pyörimällä seinänkokoisena taustalla. Saimme muutaman viikon jännittää lopputulosta ja kyllä on ilahduttavaa katsella, muistaa toivottavasti aina, kuinka nelivuotias leikkasi, liimasi, katseli, jutteli, toteutti.

Voisi naukata kaakaot aamulla. Vihreät saivat sentään kaksi paikkaa vaaleissa. Itse en pidä lainkaan huonona yhden asian miehiä/naisia vallan huipulla, kunhan asia on oikea. Ilmastonmuutos on saatava aisoihin, muuten millään muullakaan ei ole mitään väliä. Lastenoikeuksien toteutuminen, rauha, inhimillisyys, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, koulutus, turvallisuus ja talouden vakaus ovat ihan tärkeitä asioita, mutta ihan sama miten on näiden laita, jos päitten yllä velloo jo pari metriä merta, tai ikiroudan alta pukkaa tuutin täydeltä metaania. Asia on nyt kertakaikkiaan hoidettava ja jokaisen tehtävä osansa.

Hölkyn kölkyn, pelastukoon maailma!

Kentän laidalla

Osa periaatteista on näemmä tehty luovutettaviksi. Minulla yksi sellainen on ollut, että ehtii sitä kouluikäisenäkin harrastaa, että turha pienen päiviä vielä harrastuksilla kuormittaa. Nyt kun molemmat lapset ovat kuitenkin yhä kotihoidossa, olen antanut aatteeni hieman venyä ja paukkua. On kokeiltu muskaria, liikkaria ja arkkitehtikoulua. Uusimpana alueharppauksena on jalkapallokoulu.

Esikoinen on ollut menossa treeneihin niin kauan kuin nyt on osannut mihinkään kertoa halavansa mennä. Voithan sinä isinkin kanssa pelailla. Ja puistossa ja olohuoneessa ja minunkin kanssa ja kavereiden kanssa. Peliasuja on ommeltu ja ostettu kirpputoreilta. Ja niitä on käytetty enemmän kuin mitään muuta ja niitä kotipelejä on pelattu tuhansia.

Päädyin sitten sunnuntaina katsomaan koneelta, josko kesällä olisi jotain tempauspäiviä jollakin seuralla. Ja kas, vuosien ruikutus tuotti tulosta. Tuossahan olisi tuollainen jalkapallokoulu. Onhan niistä ollut puhetta ja ehtisihän niihin isompana. Mutta vähänkö saattaisi ilahtua.

Ja nyt sitten vietän parituntisen tällä viikolla kentän laidalla. Enkä haluaisi olla missään muualla. On suunnattoman ihanaa katsoa innostunutta. Kuopuksella on oma pallo mukana ja me leikimme sillä ja keksimme monenlaista muuta. Koitan olla hänen käytettävissään koko kaksituntisen, jottei hänelle jää olo, että AINA häntä raahattiin mukaan esikoisen kotkotuksiin. Huvitti tai ei. Onneksi häntä on tähän saakka enimmäkseen huvittanut. Ensimmäisen lapsen asema on aina erityinen, hyvässä ja pahassa. Mutta niin on toki toisenkin.

Kentän laidalla olen jälleen havainnoinut myös meitä aikuisia. Herkullisia tilanteita. Kuinka esimerkiksi suhtaudumme siihen, jos oma lapsi ei haluakaan osallistua. Ja ylipäänsä se, kun lapsella on huomion kaipuu, leikki tai asia jonka tahtoisi jakaa aikuisen kanssa. Kallialan kirja (Kato mua), josta mainitsin jossakin postauksessa, pyörii takaraivossa. Aikuisen sensitiivisyys, aktivointi, autonomia... Oi tämä vanhemmuus on mielenkiintoinen sarka, jossa piisaa kehitettävää hamaan loppuun saakka.

Laidalla on minusta hyvä olla. Sopivassa määrin. Mutta että treeneistä tulisi jo viikottaisia ja viikonloppuisin sitten turnauksia... Ehei. Ehtii sitä sitten myöhemminkin, kouluikäisenä, hankkimaan harrastuksia...

Palstalla kesäkuussa 2009 osa 1

Kaikki ulkosuomalaiset, jotka kaipaatte koivikoihin ja valoisiin kesäöihin. Järvien rannoille ja saunantuoksuun. Voin kertoa, että ihana suomen kesä on nyt täällä. Mutta myös ne h*** hyttyset!

Tänään meillä oli palstalla monta mukavaa puhdetta listalla, mutta vastoinkäymisiä ilmaantui odotettua enemmän. Ja yksi niistä olivat viheliäiset hynniäiset. Kuopuksen kasvot olivat jo valmiiksi hurjannäköiset, paukamilla, turvoksissa - aiemmilta palstaretkiltä. Tänään esikoinen heräsi torkuilta rattaista kysellen äiti mitä on tapahtunut. Herttinen kuinka säikähdin, NIINPÄ, mitä kauheaa on tapahtunut! Alahuuli rullalla turvonneena ja nenä paisunut peruna. Sitten rauhoituin ja tajusin hommat hyttysten tekosiksi. Äkkiä lääkevoidetta ja rauhoittelua ja yritystä keksiä muuta ajattelemista.

Suunnitellut istutustyöt jäivät puolitiehen. Ja nyt ennusteet käyvät sateen puolelle. Mutta torstai olisi Toivon päivä ja täysikuuta luvassa viikonvaihteessa, joten silloinhan sitä kuulostaisi hyvältä jatkaa porkkanamaan tahkoamista.

Viuhdottiin muutama kuljetuksesta pahoin vaurioitunut herneentaimi maahan, leviteltiin multaa. Parhaiten tätä reissua kiteyttävät kuitenkin ärräpäät hyttysistä. Pitäisi olla kiitollinen, etteivät Suomessa sentään levitä mitään tappavia tauteja. Sellaistakin jossakin vielä.

Ah, kotiin betonitalojen keskelle, pois ininästä ja huiskeesta.

Palstalla toukokuussa osa 9

Ensinnäkin, olen hyvin onnellinen, että pojat viihtyvät palstalla. Muuten siitä ei olisi lainkaan näin suurta iloa, enkä saisi kirjoitettua osaa 9 toukokuulta.
Plantaasimme alkaa olla ajatuksissani Aurinkomaa. Melko mielikuvituksetonta ehkä, mutta ei tuo Palstakaan järin omaperäinen nimi ole.

Ja tänään totisesti paistoi. Odotimme postilähetystä melko pitkälle iltapäivään, pihassa ulkoillen, kaupassa käyden, herkkuja syöden. Mutta kyllä me kolmen aikaan olimme jo pellolla. Ja yhdeksäksi kotona. Minusta se on hyvin, yksivuotiaalta ja neljävuotiaalta.

Mikä päivässäni oli parasta. Kuinka valita kirkkain timantti lukuisista hienoista. Onneksi kukaan ei pakota. Hehkuttelen monilla:
Pieni sormi painamassa kuoppaa turpeeseen, istuttamassa kehäkukkaa ja krassia, hihkumassa veljelleen. Urhea kottikärrääjä, joka innostui lapioimaan monta kuormallista multaa ja etsimään rikkaruohojen "vonkelssoneita", eli vonkaleita. Esikoiseni, joka oli ylpeä, kun sai ja osasi käyttää isoja nurmisaksia. Kuopus tanssimassa ilotanssia, kun luvassa oli kottikärrykyytiä isoilla oikeilla vekottimilla. Eväshetki katoksen alla, otettiin valokuva meidän kolmikosta. Käsienpesu viileässä vedessä, joka tuntui lähes pulahdukselta järvessä. Tunnelma, kun huokailen vain pojille ääneen, kuinka ihanaa, että keksittiin vuokrata palsta ja juuri tästä paikasta. Esikoinen juttelemassa naapureille, kuopus juonessa mukana. Me suomalaisetko muka juroja ja puhumassa aina vain ilmoista. Kotimatkalla hevoset metrin päässä ja me katsomme täynnä kunnioitusta. Illalla kylvyn ja iltapalan jälkeen lakanan alla nukahtamassa ja on niin helppo tavoittaa se olo, kun käyn nukkumaan mieluisalla mökkimatkalla. Täällä on niin kesä kaikkialla.

Eikä tässä edes ollut vielä kaikki päiväni kohokohdista.
Ystäviemme perhe pääsee vihdoin aloittamaan yhteisen seikkailunsa. Olen ja olemme niin iloisia ja jännittyneitä. Toisaalta kaikki tuntuu loksahdukselta. Näin sen kuuluu olla. Tämä tuntuu niin oikealta.

Päivä täynnä kirkkautta. Toivon kaikille kertakaikkisen hyvää viikonloppua.

Palstalla toukokuussa osat 7 ja 8

***






KOP KOP KOP KOP KOP. (hiljaisuus)
KOP KOP KOP KOP KOP. (hiljaisuus)
Olemme mieheni kanssa jo hereillä, kun makuuhuoneen suljetun oven takaa kuuluu koputukset. Mies, isi, menee avaamaan. Seuraavaksi kuulen kottikärryjen äänen ja tepsutusta. Ja olohuoneeseen tulee kärräten kuopus yövaipassa. Kuulemma ilmekään värähtämättä, kädet valmiina kärryjen kahvoilla, odotti oven aukeamista. Miten suloista ja uskomatonta minusta. Hän on puolitoista, mutta näemmä tietää jo, että maailmassa on sellainen tapa, että oveen koputetaan ja sitten se hetken päästä avataan. Ihanaa muru kulta!

Pojilla on uudet kottikärryt. Poden nykyisin järkyttävää krapulaa kaikista ostoksistani, jotka eivät ole ruokaa tai lasten tarpeellisia/pakollisia vaate- tai kenkähankintoja. Kyllähän ihminen ilman leikkikottikärryjä selviää. Itketti ihan ja masensi kotona, vielä kun kärryjen kokoamissessiokin oli kaikessa yksinkertaisuudessaankin hankala. Mutta aamulla, pienen tepastelijan tullessa en hetkeen muuta voinut kuin ihastella. Ja minullakin oli siskoni kanssa pienet kottikärryt lapsena. Punaiset, joihin äiti oli värillisestä kontaktimuovista leikannut meidän nimet. Kärräilimme niillä mökillä kaikenlaista. Ne olisivat olemassa varmaan vieläkin, ilman perinnönjakoriitoja. Nyt omilla lapsillanikin on kärryt ja niissä tarroilla nimet. Kunpa ei tulisi riitoja. Ei tule ainakaan mökistä, sillä sellaista emme omista. Pikkiriikkinen pala maata on, mutta sekin vain vuokrattuna.

Äitimme avusti meitä yhdellä autokuljetuksella, joten laudat ja muutama turvesäkki saatiin perille kuljetettua. Ja nyt meillä on myös kompostori kasattuna. Käsittämättömän rumia nuo muoviset kapistukset, mutta myyrien ja kustannusten takia en jaksanut muita ajatella. Tuossa on pohja ja saa laittaa hedelmien ja vihannesten kuoret ja kahvinpurut ja muut perinteiset, ruoho- ja heinäsilpun lisäksi.

Pesuvatikin vietiin ja mäntysuopaa. Miten ihanan mökille kädet tuoksuivatkaan. Esikoisen kuume viime viikolla palstareissun jälkeen sai minut terästäytymään hiukan tällä hygieniasaralla. Ennen ovat napostelleet eväitä multaisin sormin puuhiensa lomassa. Nyt koitan muistutella, että ensin voisi lotrailla.

Ja lehmät ovat nyt laitumella. Hevosten viereisessä haassa. Niiden kellojen kalkatus kuuluu palstalle tuulensuhinan ja lehtienkahinan ohella. Se on taivaallista ja satumaista. Ihanan meditatiivista. On mahtavaa kävellä hiekkatiellä ja, niin, ihastella. Muutama vasikka imee maitoa. Joku lehmä ammuu kuin tervehdykseksi, yksi suuri ylitti ojan kuin näyttääkseen, kuinka taitavia. Kävisipä ihme ja saisivatpa ne olla siellä aina.

Illalla leivoin piirakkaa oman maan tämän kevään ensimmäisistä raparpereista ja viimeisistä viime kesän mansikoista. Kun leivon itse makeita, lähes aina puolitan sokerimäärät ja käytän intiaani- tai täysruokosokeria. Valkoisten jauhojen sijaan laitan leipomuksiini vähintäänkin hiivaleipäjauhoja, mutta yleensä täysjyvää vähintäänkin puolet kokonaisjauhomäärästä, loput sekoitteita, kuten kaurahiutaleita ja sämpyläjauhoja. Ja sen kyllä huomaa, sekä leipomusten ulkonäössä että maussa. Arvostan luomua ja terveellisiä ainesosia kuitenkin niin paljon, että niillä leipominen tuntuu mukavammalta. Sitten kuitenkin seuraavana hetkenä saatan ostaa kaupasta keksipaketin, niin kuin tänään palstalle, joka on silkkaa sokeria, säilöntäainetta ja höttöjauhoa. Minkäs teet, elämä on tasapainoilua.

Mutta tämäniltainen oma "terveyspiirakka" peittosi kyllä mennen tullen kaupan keksit. Herkkua, niin kuin koko palstatouhukin ihanassa paikassa, hyvässä seurassa.

Kolmikkona

Tänään haettiin rautakaupasta muutama lauta. Menee taas sarjaan kokeiluja, että mitä kaikkea sitä voikaan, vaikka ei ole autoa. Kesä on tullut, uskoo taas, että ulkona voi joskus olla myös kuuma. Ihastelimme voikukkia. Autotien pientareilla ne ovat kauniita, iloisen keltaisia. Mutta esikoinenkin tietää, että palstalta ne pitää pitää poissa, jotteivät vie istutettujen kasvien voimia.

Lakanat pitäisi vaihtaa ja varata pesutupa. Ainoat järkevät housuni, farkut, hajosivat polvesta. Lapsilisä on uskomaton ihanuus, mutta joskus äitilisä olisi omiin hankintoihin myös tervetullutta. Ajoittain huomaan, mitä hyötyä olisi siitä, että olisi muutakin kuin määräaikaisia sijaisuuksia takana. Jostakin tulisi lomarahoja ja muita sellaisia kivoja bonuksia. Tai että olisi ollut ehkä hyödyksi, jos olisi ollut lasten välissä töissä. Olisi ehkä tullut ostettua kenkäpari tai jotakin muuta yleishyödyllistä. Nyt turhan monesta asiasta alkaa huomata, että kas, sitä on kohta viisi vuotta tullut oltua kotona.

Muttei tämä ole valitusta. Tänäänkin osani oli aivan ihana. Liikuimme kolmikkona asioilla. Meillä oli selkeä suunnitelma ja söimmekin reissussa, juuri niin kuin oli ollut puhetta. Kotona painelimme huilaamaan. Joskin esikoinen inspiroitui ensin rakentamaan olohuoneeseen Prismaa. Kun hän viimein liittyi siestajoukkoon ja minä nousin horroksesta, en voinut kuin ihastella. Kaikesta näki, että hän oli ottanut leikkirauhasta kaiken irti, ollut touhussaan täysillä mukana. Oma pieni kulta poikani.

Muutenkin tämä oli taas ihastelujen päivä. Pitää muistaa kirjoittaa ylös myös näitä. Kun tekemättömyyksien ja riittämättömyyksien lista on ehkä pitkä, muttei sitä huomaa, kun on niin paljon positiivista iloa, touhua, leikkiä ja ihmetystä.

Kun molemmat nukkuu ja lukee mielenkiintoista kirjaa. Tajuaa sitten, että ruuan voisi nyt laittaa valmiiksi, miehelläkin on töissä pitkä kokous, ehkä hänkin ilahtuisi. Kastike valmistuu ja ehtii vielä lukea lisää kirjaa. Kirjassa (Kato mua! Marjatta Kalliala) puhutaan alle kolmevuotiaista, vuorovaikutuksesta ja sitoutumisesta. Kun kuopus on herännyt, imenyt ja virkistynyt, leikimme sorminukeilla. Ja heittäydymme moneen muuhunkin, yhdessä innolla.

Illalla heillä on vielä sellainenkin leikki yhdessä, missä toinen heittää sohvalta puutarhakäsinettä ja toinen noutaa sen ja hakee takaisin. Ja kuopuskin osaa kävellä hassutustyyleillä, joille me kaikki voimme vain hymyillä. Hampaiden pesusta ei riidellä vaan se suoritetaan määrätietoisesti. Iltasatukirja on minustakin kiva ja kuopuskin jaksaa nykyään yllättävän pitkiä kirjoja kuunnella, kun ovat tuttuja, hän on mukana, joskin välillä naukkaa ehkä maitoa.

Unilauluja ja jospa vielä kerran sanoisin, että olipa päivä ihana. Ja että te kaksi olette parhaita aarteita ja äidin on niin kiva teidän kanssa tehdä juttuja, viettää aikaa ja olla kotona. Maltan tuskin odottaa aamua. Kiitos kun elämäni on juuri tällaista.

Äitiydestä osa tuhtatsatakaks

Äidillä ei aina ole paras päivänsä. Mutta ei tarvitse olla aina lapsellakaan. Kurjaa on, jos huonot hetket sattuvat samaan saumaan tai jopa ruokkivat toisiaan. Ihanaa, jos kotona saa tunteet tulla, joskus tekee niin hyvää tuulettaa. Vaan tungosta tulee tamppaustelineille kun useampi kerrallaan siivoaa.

Turvallista on pienen kiukuta tai murjottaa kun aikuinen on turvana. Silloin kun äksyilee tai asiat menee pieleen, joku muistuttaa, että asioilla on tapana oieta.

Mutta äitikin on välillä niin pieni, senkään pinna ei jousta kaikkea. Lisäksi toisen mieli saattaa leppyä nopeasti, kun toinen vasta on alussa.

Ja mistä kaikki sai alkunsa, mikä kiristää hammasta tai hiertää silmäkulmassa. Vaikea sitä on aina tietää, mikä johti mihinkin. Se minkä toisena päivänä ohittaa tai ei vain anna vaivata, saattaa joskus leimauttaa liekkeihin, surettaa tai haitata.

Aikuisen ei pitäisi lähteä liiaksi mukaan lapsen tunteisiin vaan pitää erillään omansa. Mutta entäs jos ärsyttää kumpaistakin tai surettaa tai on vaisua. Helppo se on teoriassa olla johdonmukainen, ohjata ja hallita. Mutta kuka sitä zeniä aina löytää siinä hetkessä, kun tunteet vyöryvät valtoimina. Täällä ollaan ihan tavallisina ihmisinä, valaistuneet ovat toisaalla

Yritän silti kuitenkin, aina ja taas huomennakin paremmin. Satuttaa ei saa koskaan, eikä loukata sanoilla. Mutta armelias tulee olla ja joskus saa äitikin suuttua.

Oma äitini, minä rakastan sinua. Kuvat ovat äitienpäiväretkeltä, omasta ihanasta kodista. Jossa minun oli hyvä kasvaa ja josta nyt on tullut pojilleni mummila. Taivas kuinka tämä vanhemmuuden hoitaminen on välillä yksi maailman isoimmista haasteista. Ja kun katson sinua ja isiä mietin, tuleeko koskaan aika jolloin voitte huokaista helpotuksesta.

Minä ainakin olen täynnä kiitollisuutta ja kunnioitusta. Minä pidän viisaina.
Porskutan omaa osaani täällä ja vaikken aina osaa oikein, ehdin nauttia. Äitiys on parasta maailmassani. Ajasta ennen lapsia en juuri mitään kaipaisi. Kroppani voisin ottaa takaisin. Mutta jos löysä vatsa on hinta kahdesta kultaisesta pojasta, maksan sen ilolla.

Nyt täytyy nukkua. Ehkä jaksaa paremmin olla tyyni tuiskuissakin, jos asiantuntijoita on uskominen ja keskeinen rooli mielenhallinnassa on riittävällä unella. Oli illalla paha mieli heikkouksista, mutta nyt nukkumaan käyn rauhassa. Mikä onni, että kaksi rakkaintani tuhisevat siinä vieressäni ja aamulla jatkamme taas harjoituksia.

Vanha kunnon ystävä

Tänään juhlimme Kylmä-Kanin kotiinpaluuta. Kani siis vietti syksyn ja talven ja kevättäkin viljelypalsta-alueella. Onneksi emme tienneet sitä. Alkuun luulimme sen olevan sohvan takana tai likapyykkikorissa. Sitten juttelimme sen olevan "reissussa", erilaisissa hauskoissa paikoissa. Olin jo ajatellut, että yksi tärkeä lapsuusmuisto jää taltioimatta, kunnes palstanaapurimme kysyi "Mahtaisiko tämä olla teiltä pudonnut".

Nyt kaniini on pesty. Vanhat vanut poistettu ja uutta laitettu tilalle. Ommeltu irronnut käsi ja muut repeämät. Näyttää käsittämättömän hauraalta ja muinaiselta yhä. Ja haisee. Mutta on rakas.

Esikoisella ja kuopuksella on muitakin jäniksiä, mutta kukaan ei täysin korvannut karkulaista. Huomaan sen nyt, kun Kylmä-Kani on taas paikalla. Kanille on kerrattu kuulumisia, näytetty istutukset ja uudet leikkipaikat. Hänet pitää saada mukaan tärkeisiin paikkoihin, hänelle pitää selostaa tärkeitä tapahtumia ja hänet pitää illalla löytää vierelle.



Tänään kani katseli maalauksia ja oli mukanamme urheilukentällä. Esikoinen on odottanut nurmelle pääsyä koko talven ja pakannut varustekassia jo kai helmikuusta saakka. Siksi annoin hänen lähteä juuri itse valitsemassaan matsiasussa. Ja hän käveli matkan kentälle niin ihanan tohkeana, kaniini repun taskusta kurkkimassa. Ehdimme onneksi hiukan pelatakin - ennen kuin kentänhoitaja tuli huutamaan meidät pois suljetulta nurmelta. Hö, ei missään lukenut, ettei se ole vielä avoinna, tiirasin ilmoitustaulun tosi huolella...

Toivuimme kuitenkin takaiskusta. Ulkoilimme kuumassa auringossa ystävien kanssa. Ostimme viimeisillä kolikoilla jäätelöt ennen nokosia. Illalla haettiin unta kaniini kainalossa. Olin ollut pahallakin päällä, mutta saimme yhteiset naurut, kun kaniinikaan ei saanut unta. Se lauloi tanssivansa koko yön ja syövänsä porkkanoita ja lähtevänsä olohuoneeseen hillumaan...



Hauskaa, kun Kylmä-Kani on taas joukoissa. Tervetuloa kotiin reissussa rähjääntynytkin kulta. Täällä omiesi luona sinulle on aina tarvittaessa paikka.

Kesälomalaiset

Nyt kun aurinko ei paista, yksi nukkuu ja loput katsoo jalkapalloa, pakenin postaamaan rästissä olevia. Esikoisella oli kevään viimeinen kerhopäivä viikko sitten perjantaina. Nyt hänellä on kesäloma. Minusta on ihan hauska puhua sillä tavalla, vaikka kerho olikin mukava asia, ja vain kahdesti viikossa kolme tuntia kerralla.

Hän puhuu itsekin välillä, kuinka nyt voi tehdä mitä tahansa, kun on kesäloma. Ja vaikka olen sanonut, että kerho jatkunee syksyllä, hänelle sekin on vielä vain suunnitelma. Voihan olla, että valitseekin painikerhon, kuulemma.

Viimeinen kerhopäivä oli minusta ajatuksena haikea. Päivittelyä siitä, kuinka vuosi meni vauhdilla. Juurihan alkoi, meni ensimmäistä kertaa repun ja kaniinin kanssa. Ja sittemmin sai kavereita, joiden kanssa oli hauskoja leikkejä ja hassutuksia. Lähtöhalaukset ja heipat aamulla ja sitten päivällä ovenavausta ja kotiinlähtöjonoanne odottamassa.

Halusin laittaa evääksi kaikkea, mistä olit pitänyt vuoden aikana. Pikkuisen jokaista. Motsarellaa, ruisleipää, pähkinää, omenaa, kurkkua, mustikkaa ja porkkanaa. Juhlan kunniaksi pillikaakaota.

Mutta emme päässeet lähtemään kotoa ilman kiukkua. Haluaisin, että kaikki olisi valmiina. Mentäisiin rauhassa ja juteltaisiin mukavia. Ja onhan minulla kaikki avaimet tehdä elämästä sellaista. Vaan sitten kiehahtaakin ja paukahtaa se hitsin pinna. Etkö sinä voi lakata vetelehtimästä ja ihan vain yksinkertaisesti PUKEA! Siellä minä istuin vielä kuudennella luokalla jumppatunnin jälkeen pukuhuoneessa viimeisenä. Opettaja tuli riehumaan, kuinka laittaa minut käytävälle pukemaan kohta, jos ei ala sujua. Puhuttelee sukunimellä ja on tosi halveksiva. Ja minun omani on neljä vuotta ja menossa vikaan kerhoonsa. Onko räyhääminen sen arvoista, edes silloin, kun haluaisi vain lapsensa olevan ajoissa.

Ei ollut ainakaan tällä kerralla. Vaikka pyysin lapselta anteeksi niin kauniisti kuin ikinä osasin, mietin koko kolmetuntisen, kuinka tekisin toisin jos voisin. Napakka saa olla, ja aikuisen tehtävä on pitää huoli kellosta, mutta rumilla sanoillakin on rajansa. Kauniimminkin voi jopa kiukkua ilmaista. Oi eteinen, mitä jouduitkaan kuuntelemaan monena aamuna. Nyt on onneksi kesäloma.

Kukaan ei nuku enää ja jalkapallossakin on pian voittaja. Teet on juotu ja maistuisi toinenkin tiikerikakun pala. Esikoinen muistelee kerhonohjaajien nimiä. Hänellä menevät vieläkin sekaisin silmälasipäisen ja sen, kenellä ei ole laseja. Kirjoitin heille korttiin, että tulemme puhumaan heistä vuosia, varmaankin aina. Ensimmäiset kerhonohjaajat ovat tärkeä osa tätä aikakautta, jolloin minä olin "koko ajan lomalla", kotona, ja kukaan meistä ei vielä ollut päiväkodissa.

Kiitos kulta kerholainen vuodesta. Oli ihana viedä ja hakea sinua. Oli ilo katsella, kuinka viihdyit ja sait kavereita. Ja kerroit kotona juttuja, myös niitä, mitkä jännittivät tai huolettivat sinua. Ja säilyit omanlaisena, oi se on tosi tärkeä asia.

Toivottavasti sinulla on mukava kesäloma. Vapautta, tylsyyttä, sadetta ja aurinkoa sopivina annoksina. Äiti rakastaa sinua. Ja tuota pikkuveljeäsikin, joka nyökyttelee myös olevansa lomalla, hänhän on siellä missä tapahtuu ja missä on hänen tärkein esikuvansa.

Päivät pitkät

Muutaman toimeliaan päivän jälkeen on helpompi antaa aamun ja päivänkin venyä. Lukea pojille kirjaa sohvalla ja hetken päästä loikoilla sängyllä. Tylsyydestä syntyy pikkuhiljaa nukketeatteria, porapiirroksia, yhdessä laitettua lounasta. Kevään illat ovat armeliaita, vielä myöhäänkin voi ulkoilla valoisassa. Jos tulee valvottua, tarvitsee esikoinenkin taas päivätorkkuja. Tänään siksikin, että nousikin kuumetta.

Potilasta rauhoitellessa, lohdutellessa, hoidellessa ja katsellessa hiipii huolimieli. Kyllä me flunssasta selviämme kulta pieni. Mutta monella on muutakin, kuin ohimenevää lämmön nousua. Monella pienellä, isommalla, nuorella, äidillä, isillä... Jonkun täytyy jaksaa sairastaa vakavatkin vaivat ja toisten kulkea vierellä. Olen ymmällä. Kuinka kiitollinen tulisi joka päivä ymmärtää olla terveydestä.

Olimme viikolla retkellä. Paistoimme tikkupullaa ja eväitä nuotiolla monen muun kotiäidin ja heidän lastensa kanssa. Oli levollisen ihana tunnelma. Mutta minua itketti kovasti. Katselin yhtä äitiä, jonka tiedän jääneen hiljattain leskeksi. Kuinka iloinen, kuinka kaunis, kuinka mukava. Kuinka ihanat lapsensa.

Miten surulliselta lähtemisen on miehestä täytynyt tuntua. Jättää kesken kaikki se tärkeä ja ihana. Kuinka musertavaa on luopua rakkaasta, millä voimilla kukaan jatkaa matkaansa. Kuinka voimakas täytyy olla heikoimmillansa.

Kuinka ihailtavaa, että rakkaansa jaksavat näin nopeasti käydä loistamaan valoa. Miten paljon hän olisikaan halunnut jäädä heidän luoksensa. Minä näen sen heistä kaikista. Niin paljon kokemuksia ja elämää olisi ollut oman perheen luona. Yhdessä rakkaimpien kanssa vietetyt hetket ovat arvokkaimpia, mitä voi saada, oli niitä sitten hetki tai kymmeniä vuosia.

Mihin meillä muilla on kiire. Miksi yksi suhde joutaa aina mennä paremman tieltä. Miksi lapsia tehdään, eivätkä hekään riitä. Pysäyttämään, näkemään, mikä voisi olla tärkeintä. Miksi täytyy rakastua monesti, miksi emme tiedä onneamme oikeaksi. Ja kuinka ohikiitävä hujaus tämä kaikki on kuitenkin, vaikka eläisi vanhaksikin, saati jos joutuu lähtemään aiemmin. Ehdinkö yhteenkään ihmiseen tutustua niin syvästi kuin tahtoisin, edes heihin, joita rakastan kovimmin.

Voisinko mitään sanoa sekavammin, kuin tällä kaikella sen, että taivas kuinka siellä nuotiolla rakastin. Riemuitsin pojistani, ja siitä, että saan olla tässä ja nyt heidän ainut äiti. Odotin, että näen kotona mieheni.

Olkoon vaiheemme kuinka laimea tahansa, arkemme vaikka kuinka tasapaksua, ketään muuta en vierelleni halua samalla tavalla. Mieheni kanssa haluan vanheta, hoitaa yhdessä meidän lapsia. Toivon paljon pitkiä yhteisiä vuosia. Saisimmepa rakastaa rauhassa.

Palstalla toukokuussa 2009 osa 6

Blogini käy huolestuttavasti palstapainotteiseksi. Elämä ei, vaikka eilen nukkumaan käydessänikin mukavasti pyörivätkin juuri palstan kuvat silmissä. Nämä palstaraportit ovat vain melko helppoja postattavia. Muut kirjoitukset eivät koskaan ole yhtä selkeästi ja valmiiksi päästä tulossa, kun istun koneen ääreen. Ne syntyvät usein yhden jyskyttävän ajatuksen pohjalta tai joistakin kuvista tai mikä nyt milloinkin on täällä pinnalla. Ja nyt on taas ollut niitä iltoja, että nukahdan poikien kanssa samaan aikaan. Ja unissani en mitään kirjoita.

Eilen illalla palstalla oli sumua. Kitkimme voikukkia, siis käytännössä vaan niitä kukkia, kun juurakkonsa on niin tukevasti ja yhtä aikaa ikävän pilkoontuvasti kiinni maassa. Pojat kastelivat polkuja ja hiukan myös mansikoita. Esikoinen auttoi minua palstan ulkopuolelle kasvaneen pensaan siirrossa. Jos pensas käsittelystämme selviää, pidän ihmeenä. Pojat maalasivat siltaa puukynillä. Ja esikoinen supatti paljon omia leikkejään. Hän puhuu usein hiljaisemmalla äänellä silloin, jos hänellä on jokin oma mielikuvitusleikki päällä. Uppoutuu, enkä raaski häiritä.

Kaikille alkaa muodostua rutiinit reissuilla. Esikoinen avaa ensimmäiseksi laatikon ja ottaa lapionsa. Kuopus tahtoo nykyisin pienen kitkemisharavan ja suuntaa multapalallensa. Liikuttavia. Minä ihastelen tovin ja totean meidän olevan taas pellolla.

Kotimatkalla tapaamme lähes aina variksen. Juttelemme hänelle ja minä raakun hänen tarinoitansa. Jostain syystä häneltä on usein mopedinsa avain hiukan hukassa, mutta on hän kertonut myös reissuistansa, joita on tehnyt ajokillansa. Ja olemme tavanneetkin hänet, ihan toisella puolella seutua. Mutta myös kavereitansa. Sadut ovat hassuja.

Minusta on ihanaa työntää lapsiani "vierekkäisrattaissa". Esikoista voi moni pitää liian isona rattaisiin, mutta istuttavatpa samat monet lapsensa usein autonpenkkiin, eivätkä yhtään taivastele, kuinka isoja ne jo ovat, ja kuinka kävely tekisi niin hyvää. Olemme usein kauan kerralla poissa ja monesti vieläpä kaukana. Ajopelinä on rattaat, joskus julkisilla avustettuna. Minusta on reilua suoda huilipaikka, vaikka reippailu onkin myös arvokasta. Kuopusta taas pidän usein yhä liian pienenä kärrättäväksi. Siksi yritän yhä päivittäin kantaa häntä myös repussa tai liinassa. Pidän mieluummin kantamuksia rattaissa ja omaa lasta kantamuksena. Mutta juuri näiden vierekkäisrattaiden hauskuus on omaa luokkaansa. Nököttävät sentään vieretyksin, liian pieni ja liian iso, ja minä tunnen olevani jonkin huvipuistovempaimen kuljettaja. Hiiu hei, saa kai sitä nauttia arjesta.

Palstalla toukokuussa 2009 osat 4 ja 5

***




Olemme myyräverkottaneet puulaatikon. Hidasta puuhaa, saumata verkonsivuja kiinni rautalangalla.
Eilen sahasimme. Teemme palstalta löytyneistä rimoista puukehikkoja viljelylaatikoiksi. Saimme yhden pikkuisen valmiiksi.
Pikkuista mansikkamaata on kitketty ja kasteltu.
Mitäs muuta?

Istuskeltu ja nautittu. Pojat tonkivat maata. Ja syövät banaanilastuja, pähkinöitä tai ananasrenkaita, mitä nyt milloinkin on sattunut olemaan kaapissa mukaan otettavaksi naposteltavaksi. Kevätillat ovat ihania viljelypalstan hiljaisessa viserryksessä. Tai kaakatuksessa. Fasaanit, sorsat ja lokit pitävät omia konserttejansa.

Ja yksi parhaista. Kylmäkani löytyi! Se on ollut matkoilla viime kesästä saakka. Emme aluksi huomanneet sen kadonneen. Sitten epäilin sen vain olevan jossakin sohvan takana tai patjanraossa. Lopulta kun sitä ei mistään pyykkikasankaan alta löytynytkään, ryhdyimme esikoisen kanssa juttelemaan, että se on lähtenyt reissaamaan. Voitte arvata, että jälleennäkeminen oli riemuisa! Kaniini sai halauksia ja suukkoja ja pääsi mukaan puhaltamaan saippuakuplia ja seuraamaan palstaa ja kotimatkaa aitiopaikalta.

Suvivirret

Meillä on ollut hässäkkää. Sellaista peruselämää vain, mutta yllin kyllin muistettavia kellonaikoja ja tärkeitä asioita. Vähän tuollaista, kuin tuo tämän kuun kolmastoista. Kevään viimeinen kerhopäiväkin perjantaina, ja eilen kevätjuhla.

En meikkaa, enkä omista yhtään korkoja. Mekko-osastolla on hiljaista, kun oma keho on muuttunut toiseksi parissa vuodessa. Juhlatunnelma tulee muista asioista: Mietin, mitä juhlin. Käydään suihkussa ja hierotaan shampoota pitkään juhlan kunniaksi. Kammataan, leikataan kynnet. Pojille on ihana keksiä jotakin erikoista. Ommella paidat ja piilottaa taskuun rusinoita. Laittaa aamiaispirtelöön mustikoiden, banaanin, kaurahiutaleiden ja maidon sekaan myös hiukan jäätelöä.

Juhlassa oli mukava istua. Tuli kyyneleitä, mutta myös kikatusta, sellaista äänetöntä hyväntahtoista repeämistä, kun yksien esitys on levitä, kun lapsia naurattaa ja jännittää ja ujostuttaa ja innostuttaa yhtä aikaa kaikkea. Ja ohjaajan ääni kaikaa kaikkein korkeimpana. Mutta oli ihan kaunista. Lapset karamelleina (kuten yksi vanhustentalon mummu kerran totesi) kevätasuissa. Ja esikoinenkin rohkeasti muiden mukana. Lopuksi mehua, jäätelöä ja vohveleita ja aikuisille teetä ja kahvia.

Ulkona lämmin ilma. Sen innoittamina jatkoimme puistoon ulkoilemaan, hameessa, vaaleilla housuilla. Juttelin yhden äidin kanssa, kuinka lämpö saa päivät tuntumaan vielä leppoisemmilta. Katselin kahta omaa aarrettani. Kuopuksen posket on niin tehty pusutettaviksi, esikoisen nappaan usein rutistettavaksi. Koivuissa kirkkaanvihreät lehdet ja maa puskee nousua. Jo joutui armas aika!

Kuun kolmastoista...

Oli eilen, tai oikeastaan toissa päivänä.

Seitsemältä hereillä kuopuksen kanssa.
Kahdeksalta tein eväitä esikoiselle.
Yhdeksältä vein kerholaisen kerhoonsa ja jatkettiin kuopus liinassa hoitamaan asioita.
Kymmeneltä tapasin tuttuja Omenamäen remontissa olevalla puistolla.
Yhdeltätoista tein taas eväitä, metsäretkelle, ulkona maistuisi niin hyvältä.

Kahdeltatoista esikoinen kerhosta, aurinkorasvaa apteekista.
Yhdeltä keittokatoksella, yksi saapas kateissa.
Kahdelta satoi ja paistoi. Maisema oli kaunis. Herkkusienet ja soijanakit maistui. Seura oli hyvää ja tunnelma hilpeää. Kaikki huokailimme, kuinka kaunista ja ihanaa. Metsä teki hyvää. Saapas oli löytynyt. Lapset leikki, tutki, touhusi, ihmetteli.

Kolmelta matkalla kohti kotia. Kirpputorilta ei löytynyt esikoiselle saappaita vaan juomapullo, ja kuopukselle sandaalit kahdella eurolla.
Neljältä odotimme jo huvina äitiäni. Pojat leikkivät suomenlipuilla ja kävivät hihkuen tähyilemässä ikkunasta.

Viideltä soi puhelimen muistutussoitto. Pesin savunhajuja pois hiuksista ennen yhtiökokousta.

Kuudelta puheenjohtaja nuiji listan asioita läpikäydyiksi. Koulun ruokalaa en sanoisi inspiroivaksi.
Seitsemältä päädyin varajäseneksi. Pöytäseurani (ei mieheni) tulevaksi puheenjohtajaksi. Meitä hymyilytti.
Kahdeksalta nappasin vikat pullat pojille tuliaisiksi.

Yhdeksältä vilkutimme äidilleni. Olivat leiponeet ja siivonneet ja leikkineet. Suuret kiitokseni.
Kymmeneltä, mitä, nukuinko jo minä. Iltasatuna Maijan pieni vihreä.

Uu puu musta ilmassa

Me kikatimme illalla ihan hassuille jutuille. Ja näen ja tiedän, kuinka hän nauttii siitä, kun minäkin nauran. Kaksin nauraminen, on ihan eri tunne, kuin vain oman naurun kuuleminen. Oi esikoinen, sinä olet minulle kultainen. Ja minä aina vaan niin vajavainen.

Voinko päättää, että tulen paremmalle mielelle. Etten anna periksi väsymykselle ja kiukuille. Kuin ehkä aina hetkeksi, enhän päätä muuttua koneeksi.

Taas totean päivän rullaavan. Ei voi pysähtyä nyrehtimään, kun jo pyydetään lähtemään puistoon, suihkuun, leipomaan, työmaalle, vilkutusasemiin, sohvalle imettämään, kirjaa lukemaan, saippuakuplia puhaltamaan, vaatteita etsimään, xylitolpastilleja penkomaan... Elämään äidin elämää. Lohduttamaan, nauramaan, kantamaan, nostamaan, pelaamaan...

Hän saa pukea puistossa maalivahdin varusteet. Minä pääsen näkemään kirsikankukkia ja japanilaistyylisen puutarhan. Me pääsemme rautakauppaan, hankkimaan myyräverkkoa kasvimaan puulaatikkoon. Pienin on tyytyväinen, kun me olemme. Hän pääsee illalla mukaani ruokakauppaan. Liinassa selässäni.

Ja minä olen niin onnellinen, kun hän matkaa siellä. Taivutan niskaa taaksepäin ja hän painaa pienen päänsä päätäni vasten. Se on huikea tunne.

Huojennun, kun mietin, kuinka monta kertaa tänäänkin olen ollut onnellinen. Ehkä surullinen ja vaisukin, mutta niin ihmisen kai kuuluukin. Niin moni asia on hyvin, kun vielä sen huomaankin.

Rauhallisesti, ei elämän tarvitse muuttua tämän kummemmaksi. Olen kiitollinen tästä kaikesta, mitä saan lahjaksi. Saisinpa paljon, eläisinpä vanhaksi ja viisaaksi.

Palstalla toukokuussa 2009 osa 3

"Rikkaruohot kitketään torstaisin", opasti Marttojen puutarhaneuvoja tänään palsta-alueellamme. Poljin kurahousuissa sateessa aamu kymmeneksi kuulemaan talkoopäivän kompostiluentoa.

Tietoisku olikin aloittelijalle antoisa. Viime kesänä nostelin saksimiani heinikkoja sinne tänne, kun en oikein tiennyt miten, mihin ja millaisen kompostin perustaisin. Pelkäsin myös, että rikkaruohosta tulee vain "rikkamultaa".

Mutta oppaamme kertoi, että rikkaruohoja ei kannata pelätä. Maa, jossa niitä ei kasva lainkaan, on luonnoton ja pelottava. Niinpä! Olen nähnyt kuvia kammottavilta yksitoikkoisilta pelloilta, joissa kasvaa geenimanipuloituja kasveja silmän kantamattomiin. Tismalleen samanlaista, ei rikan rikkaa missään.

Meillä ei ole sellaista. Eikä tule. Mutta kitkemisestä olisi hyvä tehdä tapa. Toistaiseksi olen onnistunut, sillä huollettavana on vain kymmenisen mansikantainta.

***

Iltapäivällä sain pojat seurakseni. Molemmat ottivat torkut matkalla. Tuuli ja satoikin, vaikka olimme katsoneet sääennusteesta auringon tulevan esiin illemmalla. Pysyi muutamaa kurkistusta lukuun ottamatta pilvien takana.

Rakensimme sillan. Se oli hauskaa, vaikka jälleen moni voisi hämmästellä tärkeysjärjestystä. Niin on elämä yltäkylläistä, että ei ole kiire ruuan istutuksilla, nauloja vain nakutellaan ja syödään banaanilastuja. Mutta olen lukenut jostakin, että japanilaisissa puutarhoissa huolet häviävät, kun ylittää sillan. Sehän jos mikä on tärkeää, että huolet häviää, joten ehkä mikään ei olisi tänään ollut tärkeämpää.

Ja kyllä me myös ihmettelimme iltakävelyllä olevia sorsia ja fasaanien huuteluita. Isoveli on huolissaan pikkuveljensä lähtiessä muutamankin askeleen verran omille poluilleen. Meidän on vartioitava, pian se on ojassa! Ja kyllä kultaseni, olen tarkkana. Kop kop mietin, kuinka ihanaa on ollut esikoisen kanssa. Hän ei ole ollut sitä sorttia, joka lähtisi luotani missään mitään sanomatta, kysymättä, paria metriä kauemmaksi. Ei pienenäkään. Ei tarvinnut juosta perään, kun tutkimme yhdessä. Toivon, että kuopuksella myös pysyisi mielessä, että ennättää sitä isompanakin sitten seikkailla ilman vanhempia. Nyt on viisaampaa, kun on lähellä turva.

Miten savisia olimmekaan kotona. Työnsankarit, viljelijät, sillanrakentajat. Kauan eläköön palstat.

Palstalla toukokuussa 2009 osat 1 ja 2

Olen yhä puutarhainnostuksen valtaama. En ehkä kunnolla muista viimekesäistä heinikkoa. Porkkanamaata, josta tulikin rikkaruohomattoa. Hernepeltoa, joka katosi viikossa.

Pojatkin lähtevät yhä mukaan innolla. Arvostavat, kun saavat myllertää työmaalla. Ja mukavaa on myös pitää taukoja. Tauoissa kiteytyy palstamme filosofia. Tekemisen täytyy olla omaehtoista, raatamiseen ei pakoteta ja luonnosta tulee ennättää nauttia.

Apuakin saatiin, ja näkemyksiä hommista. Olemme kiitollisia, maanmuokkauksesta, kitkennästä, eväistä ja seurasta.

Äksyilin vaikka rakastin

Jos nukahdan illalla jo poikien kanssa, toivon sisäisen kelloni herättävän minut aamulla ajoissa. Jotta ehdin hetken edes istua sohvalla, ajattelemassa ihan omia ajatuksia. Haluaisin ehtiä myös käymään lenkillä, valmistamaan aamiaisen, ompelemaan, kutomaan, pukeutumaan ja siivoamaan, ennen kuin makuuhuoneen ovi aukeaa. Ja kuuluu tap tap tap, pienten jalkojen tapsutusta. Tai taptaptaptaptap, joskus hiip, hiip, hiip.

Joskus ehdinkin, käymään vessassa. Ja juomaan kupin ja ajattelemaan, että hienoa, olen muita ennen valveilla. Ja pian meitä virkkuja onkin useampia.

Tänään seitsemältä hymyilin ja otin esille hyödyttömiä puuhia. Liimailin lehtikuvia kirjaan ja maalailin vesiväreillä numeroita. Aamu oli kaunis. Keittiössä on vihdoin istutuksia ikkunalaudalla. Parvekkeella pinkkejä kukkia ja mies on lomapuhteenaan siivonnut kotia.

Ennätin saada yhden kuukauden päiväkirjaan valmiiksi ja sitten kuopus olikin jo seurana. Saatuaan maitoa hänkin tahtoi maalata. Tukka ihanasti sotkussa, lämpöisenä ja suloisena. Ei minua harmita.

Esikoinenkin on pian joukoissa. Hänkin tahtoo askarrella. Ja minä katson kuinka nelivuotiaani leikkaa ja liimaa ja maalaa innolla. Häntä on ihana katsella.

Kun päivä saa näin hienon alun, voisi kuvitella kaiken jatkuvan harmonisesti. Mutta kylläpä vain tämä äiti puhuu taas välillä rumasti. Ja tiuskii ja vauhkoaa, eikä yhtään muista hillitä tunteitaan. Tai siis muistaa toki sen verran, ettei tirvaise ketään, se ei ole lähelläkään. Mutta kauniimminkin osaa toki sanoa. Ja fiksummin hoitaa tilanteita.

Anteeksi rakkaat, aina ei äksyily tule aiheesta. Joskus sanojen alkuperää on mahdoton kaivella. Aina te olette suurimpia aarteita, vaikka käyttäydyn kuin pitäisin sakkana.

Jatkan harjoituksia. Tänne mahtunee kaikenlaista, tämä on meidän koti, eikä tunteita tarvitse piilotella. Kunpa kiukkuilu ei jäisi mieliinne päällimmäisenä. Sillä teidän kanssanne elämässäni on myös valtavasti hymyä ja lämpöä, rauhaa ja tyyneyttä.
Suurempaa valoa en itselleni saata kuvitella, kuin oma mies ja meidän kaksi lasta.

Ansaitsette parasta, rakkaimmat maailmassa. Myös äksyilyä, mutta perään sovintoa, suukkoja ja halauksia.

Kun aika saa seisahtaa

Tiedän, että on paljon hyvää kaipuuta. Ihania ihmisiä, paikkoja, tapahtumia, muistoja... Mutta joskus on ihanaa olla ihan kaipuutta.

Olla niin kiinni hetkessä, ettei ajattele mistä tuli tai minne on matkalla. Hengitellä, antaa ajan pysähtyä. Nauttia, niin kovasti, ettei huomaa kaivata mitään muuta.

Kiitos tuokioista, jolloin on hyvin, ja aika saa vaikka seisahtua.

Vappu rAUha

Meillä on perinteisesti siivottu parveke vappuaattona, vappupäiväksi. Pidimme traditiosta tänäkin vuonna kiinni. Ihana taas huomata, kuinka lapsista matkakin voi olla hauska, ei vasta määränpää. Siivoaminenkin siistiä, ei välttämättä kaivata niitä perinteisiä vappuperinteitä. Kun siitä ollaan puhuttu pitkin pitkää talvea, että vappuna siivotaan parveketta, niin juuri se tuntuu oikealta ja hohdokkaalta. Tänään oli hauska loikoilla parvekkeella patjalla ja ajatella että jossakin asiassa olemme aikataulussa.

Toki täällä syötiin vappuherkkuja. "Kaupan" meille ystävällisesti valmistamia. Simaa, munkkeja, naksuja. Hampurilaisia soijapihveillä ystävien innoittamina. Kuopus on tasan puolitoista. Onnea kulta. Sanoi "vavvaa" simasta. Tasan vuosi sitten söi ensimmäisen kerran maitoa kummempaa, perunaa.

Ja pojat saivat potkupallot vappupalloiksi. Niistä riittää iloa koko vuodeksi. Saippuakupliakin puhalleltiin. Ja kaadettiin. Voi taivas kuinka helposti se keikkaakaan se puteli pienissä innokkaissa käsissä...

Käytiin kävelyllä. Rannassa oli ihana, mutta kylmä. Tuntui hyvältä tulla kotiin. Suorittaneelta ja reippaalta. Voisi tehdä "palkinnoksi" jotain mukavaa, sisällä lämpimässä. Juoda teetä ja katsoa vaikka vain telkkaria.

***

Nyt viimeistään, vappuna, herään kiittämään, että koko talvi on takana. Ja me kestimme pimeän ja pitkän yhdessä ja hetkittäin se oli toki myös ihan ihana. Mutta tämä valo ja lämpö ja uuden nousu ja herääminen... Vuosi vuoden jälkeen uudestaan. Nyt nautitaan.

Miehellä on töistä lomaakin. Olisiko vappu voinut mennä meiltä paremmin. Kiitos, se oli yksi rennoin, rauhaisin ja mukavin.

Toukokuu, on sinun vuorosi aloittaa. Tee se mitä kepeimmin.

Pelin tuiskeessa

Olen yrittänyt löytää luontevia tapoja tallettaa lasteni arkea. Jos voisin, valjastaisin lisäkädet kirjaamaan, kuvaamaan, nauhoittamaan, mapittamaan... En ole ihan varma mitä tai ketä varten. Varmaa on se, että vain pikkiriikkinen muren on säilössä. Aika ei riitä kaikkeen. Eikä organisointitaidot. Kun jonkun pitää heidän kanssa elää ja kokeakin niitä juttuja, joista voin sitten kertoa, joita muistella, kun he ovat isoja. Minä saan, enkä voi kuin toivoa, että aikani on vasta alussa.

En halua välttämättä muistaa kirosanoja, joita suustani lentelee, kun kiukkuan. Kun olen joskus pinnana, päässäni saattaa käväistä ajatus, että onneksi tämä ei nyt mennyt nauhalle. Kun leikit lojuvat levällään, eteisessä riisutut ulkovaatteet peittävät reitit, vaippapyykki jää pesemättä ja itse näytän nukkumasta reväistyltä, en kaipaa kameraa. Vaikka on meillä niitäkin kuvia, ja onpa näitä tullut täälläkin mainittua.

Esikoisen synnyttyä lykkäsin digikameraan tarttumista, koska ajattelin, ettei ole aikaa opetella. Ja filmien teettämisestä tuli hyvä rytmi albumien laadinnalle. Nyt kuvia on satoja, tuhansia, koneella. Tämä digiaika. Osa on taipunut valokuvakirjoiksi, mutta liian moni jäänyt vain odottamaan teettämistä paperiversioksi. Ja niiden kuvatekstien, muistojen, kirjaaminen on myös jäänyt liian harvinaiseksi.

Millaisia pojat ovat nyt. He ovat hauskannäköinen kaksikko äitinsä silmissä. Vaikka tänään, matkatessaan samanlaisissa fleecetakeissa, niissä ruskeissa, joissa on pilvien kuvia. Samanmallisissa hatuissa. Ruskeissa housuissa.

Esikoisella on karmaiseva ihottuma. Se ilmaantuu aina keväisen auringon aloitettua porotuksensa ja ulkoilutuntien triplaantuessa. Jotakin kurjaa allergiaa. Tänään haettiin apteekista lotioneita, toivottavasti toisivat helpotusta.

Hän leikkii työmiestä. Ja koti on yhtä työmaata. Hän oli valtavan onnellinen, kun kierrätystapahtumsta löytyi peliasu jalkapalloilijalle. Suomen liput ja kaikki. Hänellä on treenikassi valmiiksi pakattuna, odottaa kesäkuuta ja nurmia. Muovieläimet asetettiin rivistöön, joukkueiksi. Puiset puut maaleiksi. Ja suklaamuro kiekoksi. Sitten hurja ja vauhdikas peli.
Pikkuveljen esikoinen rasvasi tänään aurinkorasvalla, pitkään ja hartaasti, hellästi ja huolehtivasti.
Jännittää vappujuhlia. Ei pidä vihanneksista eikä kastikkeista mutta syö yhtäkkiä kylässä valtavasti katkarapuja. Kyselee suuria, mitä sodat on, miksi lauantaisin liikkuu typerästi käyttäytyviä ihmisiä. Nukahtaa usein vierelleni, kun iltasatu on luettu. Hymy huulilla, sanottuaan "käperryksiin..."

Kuopus. En lakkaa ihastelemasta sitä, että minulla on kaksi lasta. Että toiseenkin saan tutustua. Hän kertoo vuolaasti itsestään joka päivä lisää. Silmänsä ovat niin auki ja ammollaan ja antavat sukeltaa sisään katsomaan, mitä ajatteleekaan, tunteekaan, mistä kiinnostuukaan. Kallistaa päätään ja osoittaa sormellaan. Ja lisää sanavarastoonsa uusia sanoja joka päivä. Tänään kukka ja hauskaa ja maamaa (muumi) ovat jo vanhoja tuttuja. Se on liikuttavaa, kuinka täysillä yksivuotias on kaikessa mukana. Nukkuu väsyttyään rattaissa. Tarvitsee minua. Nauraa, kun juomme iltakaakaota penkillä. Päättää iltansa hammaspesulla ja unisadulla. Kipittää kovaa patjoille ja vetää peiton korville. On oppinut isoveljeltä kuinka annetaan isille lentopusut ja -halaukset ja vielä oikeatkin sellaiset. Ja sitten supatukset ja imetykset. Ja unet.

Päivät menevät vauhdilla. Taltioimisessa on haasteensa. Säilyköön tämä: Olette rakkaita.

Palstalla huhtikuussa 2009 osa 2

Esikoisen kerhon jälkeen kävimme kirpputorilla ja eväsostoksilla. Pikkuautot molemmille, vihreät verkkarit pienelle, uudet lenkkarit isolle. Ananasrenkaita, banaania, sämpylöitä, motsarellaa ja mehua.

Sitten suuntasimme palstalle. Ihanaa. Kaikki kolme olemme jälleen tai vielä, täynnä intoa. Maa tuoksuu, linnut laulaa, kevät kohisee, lehmät ammuu, kärpäset surisee... Mikään ei ole vielä mennyt pieleen, kun mitään ei ole vielä tehtykään, aloitettukaan, istutettukaan. Rikkaruohot ja heinikot puskevat vasta alkuja, kaikki näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia.

Ja minä olen realistisempi, kuin tähän aikaan viime vuonna. Tylsää, mutta ehkä siitä voi olla jopa apua. En edes yritä lähteä höntyilemään. Istun ja pujottelen marjapensaanoksista seinää majaan. Asettelen kiviä raparperinalkujen ympärille. Maankääntöä lapiolla... Hmm, vielä ei ollut sen aika.

Ja minulla on nyt kaksi työmiestä. Viime vuonna esikoinen putkitti ja viemäröi ja nakutti. Nyt kuopus on kaverinansa. Liikutuin kyyneliin monta kertaa heitä katsellessa. Huutelevat molemmat toisiaan "Pomo!" Ja esikoinen jatkaa huutoon vaikka mitä ja kuoppus kuittaa "Joo", aivan kuin olisi juonessa mukana. Ja onkin, niin täysillä kuin yksivuotias voi olla.

Vierähtää monta Tovia. Ne jotka kelloa käyttävät sanoisivat monta Tuntia. Syömme eväitä, olemme yltä päältä tomuisia ja likaisia, juttelemme työmiesten juttuja. Esikoinen kiipeää ja tonkii ojaa, kalastaa merilevää. Kuopus täyttää tyhjää ananastölkkiä heinillä, lusikoilla, pipoilla ja huiveilla. Istuttaa käsineensä kukkapenkkiin. Murustaa multapaakkuja ja pinoaa ruukkuja. Katsomme joutsenien lennon ja lentokoneiden, pienien ja suurempien. On niin hiljaista, että eväspaperit rapisevat kovaa. Ja kevätkirkaisut kajahtavat komeasti peittäen hetkeksi kaiken, myös sen ihan hiljaisen.

Ja sitten yhtäkkiä kuopus nukahtaa nokosilleen. Yksi liikuttavimmista näyistä taas ikinä. Pieni palstatyömieheni. Kauniissa kevätpäivässä. Huilii hetken, jotta jaksaa taas touhuta. Kun ei ole mihinkään kiire ja voi levätä silloin, kun se tuntuu hyvältä. Nostin rattaisiin varovasti aarteeni ja lähdin kuvaamaan toistakin kultaani. Joka siis lammikosta merilevää kalasti. Äiti täällä on vain me kaksi. Ja tuo toinen työmies, joka on tauolla.


Rakastan teitä kahta. Ja sitä yhtä, joka tekee ihan toisenlaisia työhommia, eikä ehkä edes hinkua seuraamme pellolle. Mutta arvostaa multaa sormien alla. Ja rakastaa näitä meidän kahta.

Sillä aikaa kun täällä blogissa oli hiljaista...

Elämäni oli ihan tavallista. Eli ei hiljaista. Vaan tapahtui, joka päivä, kaikenlaista. Ei välttämättä mitään erikoista, jonkun mittapuulla. Mutta minulle, yllin kyllin tapahtumia ja ajatuksia ja tunteita. Ja kuten usein, nukahdin iltaisin väsyneenä. Joskus myöhään, joskus aikaisin.

Olen huomannut, taas, että kevät on ihana. Saa ikään kuin monta päivää yhden hinnalla, kun valoa riittää varhaisesta myöhään.

Jos joku kaipaa päiväkävelyseuraa, sitä olisi tänään tarjolla esimerkiksi eduskuntatalon edessä klo 13. Edellisistä Ei Ei Ydinvoimaa Ei - huudoistani onkin jo aikaa.

Sen jälkeen ei elämässäni olekaan ollut hiljaista. Ihan tavallista, tullut mies ja lapsia...

Hyvää viikonloppua. Soljuvaa, ei turhaa hoppua.

Lukko

Tänään luin tällaisen uutisen: Vauvojen sijaiskodeista huutava pula Helsingissä.

Mitä tämän jälkeen voi sanoa. Miten tähän on tultu. Kuinka tilanteen voi korjata.

Kuinka pysäyttää nämä kuvanauhat päästä, mielikuvat yksinäisistä vauvoista, jotka tarvitsisivat kodin ja sylin jossa olla.

Ihan kamalaa minusta. Meilläkin Suomessa tällaista. Omalla takapihalla. Niin surullista.

Hyvä päivä omieni kanssa. Kuinka paljon heitä rakastetaan. Kuinka oma koti heillä onkaan. Kuinka kiitollinen olenkaan, että saan, että jaksetaan.

Jos voisin, jakaantuisin kaikkien pikaista sijoitusta kaipaavien avuksi. En voisi, enkä osaisi, mutta haluaisin tehdä osani. Sillä vauvat ovat ihania. Alku on tärkeä. Pienten soisi tuntevan, että he ovat ainutlaatuisia ja turvassa. Heidät hyväksytään ehdoitta, heistä pidetään huolta. Tällaista ei saisi tapahtua, että vauvat ovat vailla rakastavaa kotia, luotettavia vanhempia.

Niin paljon pelottavia asioita maailmassa. Ei riitä, että ilmasto muuttuu, ihminen ei osaa hoitaa edes omaa ihmisen osaansa. Tehkää joku jotain viisasta. Vain toivottuja lapsia. Ja realistinen kuva lapsiperheen arjesta, ettei kukaan kuvittele sen olevan silkkaa hauskaa potkupukua, palaa kakkua ja rattaiden kanssa keikarointia. Syntyy uusi ihminen, jolla on tarpeita, ja jolle tulee viestiä, että hän juuri on parasta vanhempiensa maailmassa.

Kunpa löytyisi avaimia.

Kultaisia ajatuksia kaikille maailman pienimmille ja heille jotka kantavat huolta näistä aarteista.

Palstalla huhtikuussa 2009 osa 1

Alunperin meidän oli tarkoitus mennä "Hassupuun" luokse rantakalliolle. Mutta esikoinen toivoikin palstaa, kun kerran oltiin kulmilla. Enkä minä vastusta. Viime kesän viljelysyritykset ja kokeilut olivat melko lannistavia. Viime keväänä tähän aikaan puutarhakuume oli korkealla. Haaveiltiin maapalasta. Tajusin tämän kaiken yhtä aikaa tänään katsellessani tilusta. Siitä tuli totta. Mutta niin haastavaksi ja aikaavieväksi sitä en ollut osannut ajatella.

Oli ihanaa, kun pojat olivat innoissansa. Riemu tarttui, ja aloin saksia pensaita. Olimme kaikki niin omien touhujemme lumoissa, että havahduin viime hetkellä, kun kuopus oli kontillaan lätäkössä. Saappat eivät ihme kyllä hörpänneet vettä. Pieni mies itse sen sijaan hörppi savea ja mutaa minkä kerkisi. Eväänä soijavanukkaat ja näkkäri. Sitten ei enää tiennyt, mikä on kuraa ja mikä suklaata. Naama, hanskat ja haalari suloisen ruskeana.

Ehkä tästä sittenkin, voi kehkeytyä ihan hyvä palstakesä. Voi ollakin toivoa. Jos kasvatamme tuota kolmiotelttaa ja kastelukannuja vaikka...

Kuun kolmastoista

Reilusti ennen yhdeksää istuin sohvalla syömässä banaania. Vilkaisin puhelimen kelloa, kun esikoinen tahtoi soittaa vanhemmilleni, josko tulisivat iltakahville. Oltiin jo luettu kahteen kertaan "Kuinkas sitten kävikään" ja juteltu peiton alla.

Sitten lähtivät leikit rullaamaan. Taustalla soi syntikan kammottavat valmisbiisit tai Noita Nokinenä kuunnelma. Rakensivat majaa. Kuopuskin siirtelee sujuvasti huonekaluja paikasta toiseen. "Rakentelee" penkeistä ja tuoleista aitoja, laitureita, tikapuita... Tai niiden tapaan ainakin käyttää noita talomme penkkejä, tuoleja, jakkaroita. Esikoiselta opittua. Niin kuin niin hämmentävän moni muukin asia. Tuntuu, että nuorimmaisella on koko ajan hoksottimet avoimina, ja hän taltioi ja omaksuu, jäljittelee ja imuroi kaiken, mitä isoveljensä tekee. Ja välillä kompuroi.

Pohdittiin, missä lokit talvehtiikaan, kun ei niiden laulua ole kuulunut pitkään aikaan. Ja nyt yhtäkkiä taas kuuluu.

Katsoimme eilisen Strömsön Ylen Areenalta. Söimme ruisleipiä samalla. Ja kuopus haki minut jääkaapille ja osoitteli appelsiinituoremehua.

Seuraavan kerran katsoin kelloa kolmelta. Olimme käyneet palstalla, ja mietin, josko kuopus mahtaisi saada unta rattaissa. Kuntoilutelineissäkin olivat leikkineet pitkään. Esikoinen jaksoi kävellä metsätietä, kun kerroin samalla satuja. Hämmästyin taas kerran muistiansa. Kun kerron tuttuja satuja päästäni rennosti, pitäisi olla tarkkana. Kas hän muistaa, kuinka ne olen kertonut. Jos olen aloittanut jostakin liepehellisestä taustatapahtumasta pitkittääkseni joskus tarinaa, hän kummastelee, miksen nyt toistanut samaa. Esimerkiksi tarinan sammakosta kermasaavissa jouduin tänään kertomaan uudestaan, sillä kerrottuani sen yhden kerran, hän kysyi missä sen sammakon kaveri oli ja se tyttö, joka meni puhelimeen? ???

Viideltä oltiin kai kotona. Lomalla ei kelloa tunneta. Syötiin pestoa ja makaroonia. Syödään sitä aivan liian usein, tulee pian korvista. Katsottiin netistä taidepläjäystä koko porukka. Itkettävän ihana.

Sitten supatteluihin ja rupatteluihin ja köllöttelyihin katosi taas useita toveja. Ehdin nippa nappa ajoissa ryhdistäytymään esikoisen kassa iltakävelylle. Sille lupaamalleni lenkkareiden ulkoilutukselle. Pitkä poikani polki pikkuisella pyörällään minkä ikinä pystyi. Ulkona tuntui niin ihanan kevätillalta. En osaa erotella mistä kaikesta se tunne tulee, mutta sen vain tuntee jo kunnolla. Se valo, ne lokit, pölyiset kadut, raikkaus ja tikittävä odotus. Kohta rävähtää kaikki täyteen vihreää!

Pesukone piti laittaa pyörittämään palstallakuraantuneita toppahaalreita. Jokohan olisi aika ne pakata. Pojat tulivat pesuvateihin leikkimään, kun kävin suihkussa. Syötiin iltapalaa, sohvalla. Esikoisen piti katsoa urheiluruutua, mutta se ehtikin loppua ja minä jömähdin katsomaan Bettinaa.

Esikoinen ehti vielä pahoittaa mielensä, kun en kantanut nukkuvana sänkyynsä. Maaliskuiset sairastelut ja tämä lisääntynyt valoisuus ovat sekoittaneet meidän hienoa rytmiä. Uniajat hiukan hakusessa. Mutta kyllä niillä on ollut tapana asettua aloillensa. Siis meillä ja rytmeillä. Sovinnonkuiskutukset ennen unta. Ja isille molempien poikien iltasuukot ja halaukset ja suukko, halaus, moi moi, suukko, suukko, moi moi, halaus, halaus...

Kuppi teetä, kun ovat jo unillansa. Pari sivua kirjaa, ja sitten minun vuoroni tietokoneella. Jahka saan postattua vuorossa on unia. Toivottavasti kauniita. Mielelläni käyn vaikka Japanissa tai uimarannalla auringossa, rakkaiden ja tärkeiden kanssa.

Uusi päivä on jo alkamassa.

Pääsiäisloma

" 20.4.1987 Aamulla herätys sängystä pois aamusta päivä alkaa. No just. Sain tietää, että lähdetään maalle. No asia ei ollut niin järkyttävä kuin eilen sillä *:lle (jonne oltiin menossa) oli vain tunnin ajo matka. Kun mentiin sinne niin mummi ja ukki söivät lihaa ja perunaa. Myöhemmin meidän perhe sai riisiä ja sitä lihaa. No sit saatiin virpomapalkat. Ne oli PONISUKLAAMUNA JA MINJON MUNA. (SAIN PONI MUNAN MYÖS ÄIDILTÄ JA ISILTÄ)
***
Jälkiruokana oli pääsiäisleivoksia, torttua, maitoa ja merkkareita. Sitten tiskasin tai siis kuivasin astioita. Sitten mentiin hyppäämään pitkää hyppistä. Mummi ja äiti olivat veivaajina. Sit menin veskiin ja kuulin kurkien ääniä. No sit mentiin kotiin. MOI! HEI! TSAU! TERE! "

Nyt jos saisin valita, kuittaisin mielelläni monet "Mitä teette jouluna, viikonloppuna, kesällä, pääsiäisenä" -kysymykset yhdellä lauseella. "Mennään mökille." Muistan, että lapsena ainaiset mökillelähtemiset tympi. Nyt näkisin ne toisin. Kuinka yksinkertaista. Ja vaihtelua. Ja kaukana pyykkivuorista, lattianpesuista, arkisista ruokahuolista.

Mutta tulee se loma kotiinkin, pääsiäinenkin. Vielä kun oppisin Soule mamalta, luopumaan ajoissa tekemättömien ja suunniteltujen asioiden listasta. Jotta ehtii nauttia itse juhlasta.

On hauskaa, kun vieraiden lähdettyä kodista yhä näkee, että tuli siivottua. Ja yöpalaksi voi syödä tähteeksijääneitä herkkuja. Eikä haittaa, vaikka esikoinen herää kesken yöuniensa sohvalle isin kainaloon katsomaan golffia. Vihreä tee maistuu hyvälle hiljaisuudessa.

On ihanaa, kun nousee vahva rauhallinen tunne henkäyksen mukana. Nyt on pääsiäisLOMA.

Ja loma jatkuu vielä huomenna. Hiivin nostamaan lenkkarini eteisen tuolille. Ihan vain jotta muistaisin, että niitäkin olisi hyvä ulkoilutella. Pahus kun ei ole pitkää hyppistä varastossa. Hyppiminen kurkien laulellessa kuulostaisi yhä kivalta.

(Vai laulavatkohan ne vaan maalla, ja sielläkin vain huusseissa...)

Poppaset

Joskus tämän äidin tekee mieli häipyä jostakin tilanteesta takavasempaan. Ponkaista pois ja selvitellä kränät vasta kotona, ei vieraiden ihmisten arvioivien katseiden alla.

Esikoinen sai vauvana kovia itkukohtauksia. Useat niistä jäivät suuriksi arvoituksiksi iäksi. Miksi. Kotona oli omat niksit selvitä tilanteista rauhallisella mielellä. Mutta ne julkiset paikat... Muistan, kuinka erään itkun pyörteissä tajusin kaivata suuren suurta sateenvarjoa, sellaista kuin muistaakseni Maija Poppasella. Voisin naps aukaista varjon päittemme ylle ja pian olisimme lentäen kotona toipumassa, tasaantumassa, huilaamassa.

Tänään olimme nukketeatteri Sampossa katsomassa ihanaa pääsiäisesitystä. Kotimatkalla keksin poiketa kirjastoon. Olisi pitänyt osata lukea, että olemme päivän kulttuuriannoksen saaneet ja kaipaamme vain unia. Lastenosastolla tovin hyväntuulinen äiti lastensa kanssa. Pienet ovat suloisia. Heillä on uudet housunsakin, samasta ruskeasta luomufroteesta. Esikoinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, kuopuksen kanssa katsomme kirjoja. Esikoinen kiinnostuu sadustamme ja tulee luoksemme. Kuopus lähtee kuulokkeille. Esikoinen äkkää, että sittenkin hänkin haluaa yhä kuunnella. Syttyy riita ja pian itkevät molemmat täyttä raikua.

Tässä kohtaa tulee se kätevä naps. Keksin, että minullahan on vierekkäisrattaat.
Pieni selvittely ei tuota tulosta, joten poimin kylmän viileästi molemmat parkujat rattaisiin ja juoksen kotiin. Kylmän viileästi todella, omat pienet rakkaimpani.

Olemme kotona lähes puolessa sekunnissa, kirjasto on ihan talomme naapurina. Voi itku, eihän siellä käsikirjassa tällaista neuvota. Pitäähän minussa sen verran olla naista varastoissa, että saan yhdet pikkulasten eripurat ratkottua. Ilman Poppasen sateenvarjoa. Kotona pää oli hajota ja kaipasin niin pikakelausta takaisin siihen hetkeen, kun sankarit tempovat kuulokkeita. Meni itkuksi. Äiti aneli anteeksi. Pojat ymmärtäväisinä kuunteli, katseli, jutteli. Meni pitkäksi selittelyksi siitä, miksi äiti toimi niin kuin tehokas nosturi. Äitiä harmitti, kun meni riitelyksi, hauska retki. Äidit ei ehdi aina olemaan viisaita, joskus tulee tehtyä nopeita ratkaisuja, jotka eivät aina ole ehkä niitä parhaita.

Köllötimme peiton alla ja luimme pitkän kirjan. Söimme pakastemustikoita, kaikkien herkkua. Puimme tilannetta ja saimme sovittua. Menemme uudestaan, emmekä riitele kuulokkeista. Tai jos tuleekin kina, äiti lupaa selvittää sen rauhassa. Ei mitään kylmää viileyttä silloin, kun on tärkeitä rakkaita pieniä ihmisiä kysymyksessä. Mitä minä sitä viilipyttyyttä aina kaipaan. Nyt juuri se tuntui tosi kummalta tavalta. Olisinkin leiskauttanut ja sopinut kerralla. Antanut uuden mahdollisuuden iloita. Mutta ei, naps, kärryyn vain ja kotia.

Nukuimme kaikki päivänokoset, hyvät sellaiset. Iltapäivällä istuimme olohuoneen patjalla kikattamassa. Teimme erikoistansseja ja jekutuksia. Ihmettelin ääneen, miten monenlaista meidän päiviimme mahtuu. Äsken itkettiin kiukusta ja harmituksesta ja nyt naurattaa meitä kaikkia.

Itsestään oppii paljon, kun kasvattelee lapsia. En ole ihan varma, olisinko ihan tätä kaikkea ainesta halunnut tajuta. Kuinka vajaa sitä on, kuinka paljon onkaan heikkouksia, oppimista. Ja aikamoista hulluutta, että jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa napsausta. Sitä hetkeä, jolloin kaipaan varjon lennätystä ja sitten muistankin, ettei suojaan pääseminen välttämättä ole heti tarpeellista. Kas vanhemmuus on aikamoista seikkailua. Eikä Poppaskonstit aina tuo autuutta. Joskus voi tehdä hyvää vetää tilanteet läpi ihan sellaisenaan, loppuun saakka vaan. Vailinainen äitiys on joskus äitiyttä parhaimmillaan.